Minulla on tapana muutamista lehdistä kerätä lehtileikkeitä, jos sattuvat minua kiinnostamaan. Tämän tähden lehtipino syntyy tasaista tahtia kirjahyllyyni. Jossakin sopivassa vaiheessa on vain yritettävä kahlata ne vielä läpi, lukea jokin kiinnostava juttu ja tallettaa se tuhoutumiselta. Tänään on ollut sellainen päivä.
Päivän saldona kerrottakoon muutama poiminta. Kotimaan liitteessä ILO 01/07 Olli Seppälä haastatteli filosofi Tuomas Nevalinnaa, joka on arvioinut uskoon kuuluvia asioita. Haastattelun perusteella olisi syytä tutustua filosofin kirjoituksiin läheisemminkin. Uskonnollisten teemojen käsittely ei ole leimaavaa eikä tee filosofistakaan idioottia. Vielä merkittävämpää on se, että puhtaasti filosofisesta näkökulmasta tutkija voi löytää myönteisiä ja mielenkiintoisia asioita kristinuskosta. Ja miksi ei löytäisi.
Nevalinnaa ainakin näyttää kristinuskossa miellyttävän tietty vastavirtaan kulkeva ajattelu. Myös käsitys perisynnistä tuntuu hänestä järkevältä. Juuri siksi etiikka on välttämätöntä. Erittäin kauniisti hän puhuu uskosta kutsuun vastaamisena. "Kutsussa on aina mukana sellaisia ylä-ääniä, jotka eivät ole palautettavissa siihen, mikä on jo käsitettävissä... Uskon kutsu on kuin keskeytetty lause, jota meidän täytyy jatkaa teolla." Tämä ajatus keskeytetystä lauseesta kiehtoo minua. On jokin, joka saa minussa viriämään hengen liikettä, vetää minua puoleensa ja vaatii minua jatkamaan lauseen loppuun.
Sana-lehdessä oli koko aukeaman mittainen juttu otsikolla Kun pappi lankeaa. Itse pappina tunnen myötätuntoa myös julkisuudessa riepoteltuihin henkilöihin. Toki he ovat tehneet virheitä elämässään, toiset enemmän toiset vähemmän. Mutta julkisuuden antama lynkkaus tuntuu kohtuuttomalta.
Sana-lehdessä oli Hectorin pohdintaa suhteestaan Raamattuun. Siitä voi saada käyttökelpoista materiaalia rippikouluopetukseen.
Yleensä talletan riittävän isoja juttuja, en mitään pikkutekstejä, mutta Kotimaa-lehdestä (1.2.07) jäi käteen myös Ari Santaharjun haastattelu Idols-touhuun liittyen. Nuorisokulttuuri on muuttunut osin sellaiseksi, että julkisuuteen hakeudutaan. Televisiossa näkyminen on iso juttu. Idols-formaatti tarjoaa tähän mahdollisuuden. Mutta siinä voi myös haavoittua pahasti. Santaharju summasi hyvin: Vaikka nuorisokulttuuri muuttuu, nuori ihminen ei pohjimmiltaan ole erilainen kuin aiemmin... Erilaiset tv:n pudotuspelikilpailut ovat hyväksyttävämpiä mutteivät kivuttomampia.
Idols-kisat on ymmärtääkseni tarkoitettu alle 30-vuotiaille. Mitäpä jos annettaisiin itsensä munaamisen mahdollisuus myös heitä vanhemmille. Kuka järjestäisi Icon-kisan 30-50 -vuotiaille. Edelliset tulevat nuorison nukkemaisiksi (i doll) ihanteiksi ja jälkimmäiset kuluneiksi, tummuneiksi ja kurppaisiksi ikoneiksi.
Tuo julkkikseksi hakeutumisen vimma sai minut pohtimaan, missä vaiheessa ihminen hyväksyy itsensä ja elämänsä. Mitkä saavutukset riittävät itselle. Täytyykö omaa olemassaoloaan todisaa ja hakea sille hyväksyntää joidenkin tällaisten juttujen kautta. Eikö ihminen voi hyväksyä, että tässä ovat elämäni rajat ja se riittää. Toisaalta ymmärrän myös sen, että rajat on tehty ylitettäväksi. Tuottaa aika isoa tyydytystä, kun pystyy rajojansa koettelemaan ja ylittämään. Se on tavallaan extraa, elämän ylijäämää - ehkäpä tuottaa tunteen, että se on sitä Elämää itseään.
4 kommenttia:
Toi hieno tikku-ukon kuva on sitten ihan oma tekemä.
"Kun pappi lankeaa" kun eikä jos... ja silti siitä puhutaan ikään kuin se olisi "jos".
"Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole syntiä tehnyt." Peikko nöyrtyy ja laittaa hetken hellimänsä kiven maahan odottamaan uutta hetkeä ja jotakuta tottelematonta tai ehkä synnitöntä. Vaan olisikos synti nakata se kivi? "Älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi." Kiven heittämällä tunnustaa syyllisyytensä kuvitellen syyttömyyttään, niinkös?
Peikon peruskysymys: "Saako uskoa armoon?" Jos saa niin miten pitkään, miten kauan? Pitääkö armoon uskoessaan ryhdistäytyä ja ryhtyä noudattamaan "lakia"?
Peikon yksinkertaistettu peruskysymys: "Saako uskoa? Vai pitääkö suorittaa?"
Kiitos vierailusta isopeikolle.
Oivallinen huomio tuo ero sanan 'kun' ja odotusten 'jos' välillä. Ilmeisesti lankeemuksella näissä yhteyksissä tarkoitetaan 'langeta lööppiin asti'. Shamaani 'lankeaa loveen' (menee hurmostilaan, transsiin) ja elämässään ryvettynyt pappi lankeaa lööppiin (hurmoksessa menee pirun kanssa tanssiin)
Mitä tulee jatkokysymykseesi, se osuu ytimeen. Lyhyt vastaukseni tällä erää jatkaa samaa evankeliumin episodia, mitä itse käytit. Aviorikoksen tehnyttä naista oltiin kivittämässä. Ensimmäisen kiven heittäjää ei kuulunut ja väki katosi vähin äänin paikalta. Jeesus kysyi naiselta: Missä kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?
- Ei, Herra, nainen vastasi.
- Jeesus sanoi: En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä. (Joh 8:1-11)
Armoon on lupa uskoa, mutta armo ei saa tulla verhoksi synnille. Suositus edelleen on, että syntiä tulee välttää. Se ei kuitenkaan ihmiseltä onnistu. Siksi luterilaisuudessa sanotaan kristitystä, että hän on samanaikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan armahdettu - hautaan saakka.
Tuo 'simul justus et simul peccator' (samanaikaisesti kokonaan pyhä/vanhurskas ja kokonaan syntinen) on erityisesti luterilainen näkökulma siihen kysymykseen, jonka isopeikko teki.
Sama kysymys elää jossain määrin ristiriitaisena Raamatun lehdillä: Paavalin kirjeissä ja Jaakobin kirjeessä.
Paavali näistä kirjoittajista on luterilaisille tutumpi.
Paavalin opetus armosta herätti jo silloin seurakunnissa kysymyksen: Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina (Room. 6:15)
Anteeksiantamus ei merkitse pääsylippua vapaaseen ja iloiseen syntielämään. Se ei silti tarkoita sitä, että elämme suorittamisen vaatimusten alla.
Kristityn elämä Lutherin oivallisen opetuksen mukaan tulisi olla syvenevää armon ja synnin tuntoa.
Kasteen ja uskon kautta uudestisyntyneellä ihmisellä on kaksi luontoa: vanha ja uusi. Vanha aatu haluaa herkutella synnissä, mutta uusi ihminen meissä on ottanut elämäänsä toisen suunnan. Sille suunnalle on taisteltava elämässä enemmän tilaa.
Lähetä kommentti