16.2.07

Rojua rannalla

Kerroit minulle hätäsi.
Kuuntelin,
mutta osa minusta
oli liian kaukana;
huolestasi ei tullut
minun huoleni.
Murtunut en mistään
vaikka olisi pitänyt.

Kuin kuollut kala
nousi sydämeni
syvyydestä pintaan,
huuhtoutui rantaan
muun rojun lailla.

Rukoilin kanssasi
ja salaisesti toivoin,
että Henki kantaisi
myös minut
parantajan luokse.


Laitan tämän runotorstain luokkaan. Ehkä tämän voisi ystävyyden nimikkeen alle laittaa.
Lähettänyt klo
Tunnisteet:

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Korjausta tarvitsemme itse kukin.

17 helmikuuta, 2007 17:36
Tuomo Lindgren kirjoitti...

Ihmettelin oikeastaan, että tämä runo ei herättänyt lukijoissa minkäänlaista vastakaikua. Ehkä se oli liian uskonnollinen.

Palautetta sekin. Ehkä kysymys on siitä, että näitä runoja ei tule kypsyteltyä riittävästi vaan ne tulee ulos puolivalmiina - eivätkä siksi voi maistuakaan hyviltä.

Blogeissa onneksi tälläiset tekeleetkin ovat mahdollista julkaista.

Osallistumiseni runotorstaihin ei selitykään sillä että yritän osoittaa olevani runoilija ja runollinen mielenlaadultani. Ne ovat enemmänkin harjoitusta kielenkäyttöön. Ne ovat jonkinlaisia pysähdyspaikkoja - siis meditaatiota. Ne ovat pyrkimystä tavoittaa itseni ja tuntemukseni tietyllä hetkellä ja tietyssä aiheessa. Joskus kynä toki vie miestä mennessään.

27 helmikuuta, 2007 13:14
Tuomo Lindgren kirjoitti...

Jatkan edellistä. Runo oli liian uskonnollinen. Varsinkin puhe rukouksesta menee liian henkilökohtaiselle puolelle.

Tilanne oli todellilnen työtilanne ja tuntemukset olivat todellisia. Siinä mielessä se oli aito.

27 helmikuuta, 2007 13:16

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)