Sielun juuri

Peter Halldorfilta on suomennettu viimevuonna kirja ‘Helig rot’ nimellä ‘Sielun juuri’. Häneltä on suomennettu muitakin teoksia mm. 21 kirkkoisää ja Sielun hyvä vieras - kirjoituksia Pyhästä Hengestä. Peterin kieli on kirkasta ja selkeää. Sitä on helppo suositella kenelle tahansa luettavaksi sillä se ei jätä lukijaansa vain ajatusten tasolle. Se auttaa ottamaan askeleita hengelliseen aikuisuuteen. Seuraavassa pieni sukellus kirjan maisemiin suurelta osin kirjan omin sanoin.

Tympääntyminen on yleinen oire ihmisellä. Tympääntymisen hetkinä ajattelet, että tarvitset nyt jotakin uutta. Et kehity etkä saa aikaiseksi mitään. – On aika vaihtaa asuntoa, saada uusi työpaikka. Tee shoppailukierros, hanki uusia vaatteita. Matkusta jonnekin. Tympääntyminen ja levottomuus kuuluu yhtä hyvin myös uskonelämän alueelle.

Mitä autiomaan isät sanovat? Kun meistä tulee kärsimättömiä, kokeneiden neuvot tiivistyvät yhteen ainoaan sanaan: odota. Tärkeät asiat elämässä vievät aikaa. Niiden täytyy saada viedä aikansa. Odottamisessa itsessään tapahtuu kypsyminen, elämän syveneminen, kun taas jatkuvat liikkeellelähdöt, nopeat vaihdokset ja levottomat kokeilut tekevät meistä pinnallisia ja juurettomia.

Juuri se tosiasia, että mitään ei tapahdu on odottamasi merkki. Kyllästyminen on merkki, että entiset pelit eivät enää toimi. Vaikka miten ponnistelet jotta uusien projektien avulla saisit lisää vauhtia elämääsi, et tule olemaan tyytyväinen. Odottamalla vastaat kutsumukseesi. Mutta odottaminen on vaikeaa, jos elämänprojektissa kello tikittää vailla ikuisuusperspektiiviä.

Nykyään ikuisuusnäköala (suuri aika) on kadonnut elämää suuntaavana asiana jopa kristittyjen näköpiiristä. Siksi elämän onni näyttää riippuvan siitä, miten paljon sisältöä ehditään tunkea siihen reppuun, jonka kuolema sulkee. Sille, jonka matka päättyy kuolemaan, repun täyttäminen on koko elämän sisältö. Sille, jonka on tarkoitus jatkaa matkaa, kevyempikin matkavarustus riittää. Niin kauan kuin ihminen arvioi elinaikaansa ikuisuuden horisonttia vasten, ei ajatuksen ajan loppumisesta tarvitse merkitä jotakin lannistavaa ja kauhistavaa. Pieni aika on upotettu suureen aikaan. Kaiken kaipauksen ei välttämättä ole pakko saada täyttymystään omana elinaikana.

Elämää verrataan välillä puutarhanhoitoon. Siinä ei ole kai mitään outoa, että rikkaruohoja kitketään pois. Mutta on toinen asia, jossa vasta-alkaja joutuu hämmennyksiin. Hän varoo karsimista. Hänellä ei ole sydäntä perata pois osaa taimista, koska ajattelee, että niillä kaikilla on oikeus elää. Karsimisen vaikeus on siinä, että on karsittava hyvää - ei rikkaruohoja, vaan kasveista, joita mielellämme haluaisimme puutarhaan.

Karsiminen on sattuva kuva askeesista ihmisen elämässä. Pieni pala maankamaraa, joka on meidän elämämme ei voi ravita miten paljon kasvillisuutta tahansa. Emme voi ehtiä ja tehdä ja kaikkea, mitä mahtuu toivelistallemme, ja odottaa samaan aikaan elävämme rikasta sisäistä elämää. Jos karsimme lukemattomien kirjojen pinoa, jos perkaamme osan huomiotamme vaativista sisäisistä äänistä, jos leikkaamme pois oksia, jotka saavat elämän harittamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Se tekee kipeää, mutta kuitenkin se on välttämätön toimenpide.

Askeesi merkitsee rajojen asettamista omalle elämälle. Luopumista. Ei luopumisen itsensä takia, eikä edes siksi, että se mistä luovutaan on pahaa. Vaan vapauden varjelemisen tähden. Pyrkiäksemme keskittymään. Askeesi ymmärretään usein väärin. Se ei ole taistelua ruumista vastaan. Ruumis ei ole vihollinen. Se on taistelua ruumiin sisällä uskon voittamiseksi.

Uskosta puhuessaan Peter viittaa George Bernanosin Maalaispapin päiväkirjaan. Voiko ihminen menettää uskonsa samoin kuin hän kadottaa kukkaronsa? ”Ei ihminen kadota uskoaan. Se vain lakkaa heijastamasta hänen elämäänsä, siinä kaikki.” Uskoa ei voi ansaita eikä kadottaa. Se muodostuu kohtaamisesta ja annetaan lahjana. Mikä voi riistää ihmiseltä uskon? Jos usko lakkaa heijastamasta ihmisen elämää, johtuu se siitä, että jokin muu on alkanut heijastaa sitä, synti nimittäin. Synti ei ole ensisijaisesti moraalinen käsite. Se on haava, joka ei parannu. Niin kauan kuin se ei ole parantunut, meissä on jotakin, joka tuntee vetoa sitä kohti, mikä ei ole Jumalasta. Emme tahdo enää tunnistaa omaa itseämme emmekä syvällä sisimmässämme asuvaa puhtaudenkaipuuta, joka itse asiassa on meidän syvin minuutemme.

Bernanos: Synti eli epäpuhtaus ei tapa sitä minua itseäni ja Jumalaa koskevaa ymmärrystä, jota kutsutaan uskoksi. Mutta se tappaa kaipauksen sitä kohtaan. Kun kaipaus katoaa, katoaa samalla uskon muutosvoima ihmisessä. Siksi usko on olemukseltaan enemmän taistelua kuin hiottuja ajatuksia. Ei niinkään älyllistä taistelua kuin kamppailua itsensä säilyttämiseksi puhtaana. Ihminen ei kadota uskoaan, mutta hän voi menettää puhtautensa.

Kutsumuksesta Halldorf sanoo, että se on kätketty sinapinsiemeneen. Sille on tunnusomaista, että se kohtaa meidät hyvin epädramaattisesti. Me odotamme sokaisevaa välähdystä ja yliluonnollisia merkkejä, kun tunnusomaista kutsullemme on dramatiikan puuttuminen. Lisäksi se tavoittaa meidät usein elämän näennäisesti epähengellisten äänten ja sattumusten kautta. Etsimämme helmi ei koskaan ole kaukana. Tee sitä mitä jo teet, mutta anna sydämesi muuttua!