Katariina soittaa pianoa

tässä on vanha video Katariinasta lokakuulta 2004. Kokeilin siirtää sitä You tubeen.

Leffaterapiaa

Leffaterapiaa

Mikael Saarisen kirja Leffaterapiaa johdattaa katselemaan elokuvia uudella tavalla. Elokuvat ovat kuin uniasi. Sinä olet terapeutti, joka tulkitsee niitä sen perusteella, minkälaisia tuntemuksia ne sinussa herättävät. Tarkoitus ei tietenkään ole analysoida elokuvaa tai sen ohjaajaa, vaan omaa itseä elokuvan kautta. Joten samalla kun olet terapeutti olet myös se, joka on terapian tarpeessa. Elokuvat ovat sinun uniasi.

Katsoessasi elokuvaa sinussa herää kehon muistot ja tunteet eloon; tukahdutettuja tunteita, toiveita, tarpeita ja intohimoja. Elokuvat johdattavat meitä suoraan tunteiden ja vaistojen kerroksiin. Siksi ne voivat olla erinomainen ”oikotie traumojen, obsessioiden, fobioiden ja manioiden käsittelyyn.” Tarkastelemalla omia tunteitaan elokuvan äärellä, voit päästä parempaan itsetuntemukseen ja käsitellä elämäsi ongelmia. Katsot ’ulkopuolisin’ silmin omaa elämäntilannettasi sen kriisejä ja haasteita.

Kirjan perusoivallus on hyvä. Miksi sellaista ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Elokuvat luultavasti ovat aina toteuttaneet niitä ajatuksia, joita Mikael kirjassa esittää. Elokuvat hoitavat katsojaa. Kyyneleitä vuodatetaan hämärissä teattereissa. Voisikin väittää, että juuri siksi sali pimennetään, jotta katsojat saisivat itkeä rauhassa ja salaa. Elokuvat hoitavat. Mikael haluaa tuoda tunteet tietoisuuteen ja käsittelyyn. Myös vaikeat tunteet heräävät: viha, pelko, tuska. Niitäkin olisi hyvä tutkia. Mikä ne aiheuttaa ja mitä niiden johdosta pitäisi toimia?

M. Saarisen kirja on enemmänkin työkirja. Alustavan idean esittelyn jälkeen hän käy läpi noin viisikymmentä elokuvaa, mitkä hän on sijoittanut kahdeksan teeman ympärille. Kunkin teeman alle tulee useampi elokuva. Muutama poikkeusta lukuunottamatta esiteltävät elokuvat ovat 2000-luvulta, vuoden parin takaisia. Ne lienevät vuokraamoissa vielä aika helposti saatavilla. Joukossa on niin ulkomaisia kuin kotimaisia elokuvia. Luonnollisesti kotiterapeutti voi luokitella muita katsomiaan elokuvia saman seulan läpi. Työkirjan idea tulee esille erityisesti siinä, että ensin pitää valita elokuva, katsoa se ja hankkia havaintoaineisto tunteistaan. Vasta sitten tutustutaan kirjan aineistoon kyseisestä elokuvasta.

Kirjan loppuun Mikael on lisännyt liitteeksi tunnesanastoa laajentamaan repertuaariamme. Mukana on myös eräänlainen kaavake, jonka avulla voi elokuvan kohtauksessa esiintyviä tunteita kirjata ylös ja samalla omia tunteitaan. Mietin olisiko rippikoulussakin tai isoskoulussa mahdollista käyttää tällaista tunteiden tunnistamiskaavaketta johonkin lyhyeen elokuvapätkään.

Farkut joskus siniset

farkut joskus siniset

poika soitteli ärränpäitä
kuin kanttori kiirastorstain
virsiä

veisuussa oli monta värssyä
itkuvirressä kauhun kirot
ja raesadetta lupasi sen tupaan
joka häneltä pölli tupakat

Niin ja
farkut olivat jo haalistuneet
vaikka silmät vielä siniset

ja elämän kuluttamat kasvot
väsyneet viiteentoista ikävuoteen
mutta näytettävä vain on
että ei tässä mitään


Runotorstain aiheena sininen

Paratiisin hiekkaa

Puhuin eilen lyhyesti kihlaparille. Ajatuksen kulku löytyy blogistani sormus annettu merkiksi. Lähtökohta puheelle on Riikka Juvosen lause esipuheessaan kirjaan Sinetiksi sydämeesi.

Ostin muuten tuon kuvassa näkyvän kirjan Suomalaisesta kirjakaupan löytönurkasta alta kympillä. Sen hinta on ollut neljän kympin luokkaa. Siinä on sekä Juvosen, että piispa W. Riekkisen tekstejä. Tarkoitukseni on saada lisää näkökulmia ja syvyyttä vihkipuheisiin ja tietysti elämän isoon asiaan rakkauteen itseensä.

Mitä ne papit niitä vanhoja juttuja

Kun yllä olevaa kahta kuvaa katsoo, voisi ajatella että siinä on sama näyttelijä ensin nuorempana ja sitten vanhempana. Ne ovat kuitenkin kaksi eri näyttelijää, mutta olin ne itse sotkenut ajatuksissani samaksi henkilöksi. Jälkimmäinen kaveri Hugh Laurie tunnetaan viimeaikaisista roolistaan tv-sarjassa House. Kuvan Jeesusta on esittänyt Robert Powell Zeffirellin ohjaamassa evankeliumitoisinnossa. Molemmat kaitaposkisia kavereita.

Tämä sekaannus on käynyt mielessäni kun vierailin Leonooran sivulla kuuntelemassa yhtä hienoa You tubessa esitettyä biisiä 'its a beautiful thing'. Taustalla pyöri pätkiä House-sarjasta. Kommentissani muistelin H. Laurien esiintyneen Jeesuksena. Leonoora kysyi, miksi papit juuttuvat aina kahdentuhannen vuoden takaisiin juttuihin. Voisimmeko laittaa nuo vanhat asiat syrjään ja elää tätä päivää? "miten sielunpaimenet voisivat välittää lähimmäisenrakkautta kasvoista kasvoihin tukeutumatta aina mytologiaan ja fantasiaan." Luulen, että moni muukin on tullut ajatelleeksi jotakin samanlaista.

Luonnollisesti lähimmäisenrakkautta ei toteuteta 'jeesustelemalla' vaan tilanteen edellyttämällä tavalla. Mutta tämä lähimmäisenrakkauden etiikka perustuu johonkin. Se perustuu 2000 vuotta sitten eläneen Jeesuksen käskyyn. Uskolle Jeesus on kulmakivi, jolla koko rakennus pysyy pystyssä. Tuo kaksi tuhatta vuotta vanha juttu on uskovalle ovi yhteyteen Jumalan kanssa. Muiden ovien takana käsitykseni mukaan ihmisen on vähän kuin demarien vaalimainoksessa tarjottava jotakin päästäkseen sisään.

Jeesuksen vapaapäivä

Jeesus vietti poikien kanssa kaikessa rauhassa vapaapäivää. Sitten yksi nainen tuli huutamaan kauheasti, kun Jeesus ei suostunu parantamaan hänen lastaan. Mitä tapahtui? Lue sunnuntain saarna täältä

Kulkukoira

Aamupäivällä toteutimme lasten aamukirkon. Meillä on sellainen kerran kuukaudessa. Paikalla on koululaisia alaluokilta. Aiheena käytin tulevan sunnuntain evankeliumia, kertomusta kanaanilaisesta naisesta, jolle ei Jeesukselta tahdo herua sympatiaa.

Lasten kirkon saarna löytyy täältä. Kulkukoira löytää kodin.

Ex libris

Olen suunnitellut ja piirtänyt itselleni ex libriksen. Opiskeluvuosina piirsin parikin sellaista, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa suunnittelemani tekeleen liimannut kirjan sisäsivulle. Suunnitteluun ja toteutukseen meni vain osa yhdestä illasta. Eli paljon työtunteja ei kulunut eikä päänvaivaa muutenkaan. Mutta olen tyytyväinen tekeleeseen.

Opiskeluaikana suunnittelemassani kirjamerkissä oli kaukoidän vaikutteita. Nyt teema pelkistetysti hakee aiheensa vain kristillisestä aihepiiristä ja etunimistäni. Nimeni Tuomo Antero tulee apostolien nimistä: Tuomas ja Andreas. Tuomas tunnetusti oli epäilijä ja opetuslapsista se, joka näki ylösnousseen viimeiseksi. Hän oli sanonut opetuslapsille, jotka kertoivat hänelle nähneensä Jeesuksen elävänä, että hän ei usko, ellei pistä sormiaan Jeesuksen haavoihin. Hänen uskonsa vaati todisteita. Kuvan oikeassa alanurkassa on Jeesuksen käsi ja ranteessa naulanjälki, jolla Jeesus todisti hänelle henkilöllisyytensä. Andreas puolestaan oli opetuslapsista se, joka tuli Jeesuksen seuraan ensimmäisenä. Hän on vahvan uskon esikuva. Andreas kärsi marttyyrikuoleman ristiinnaulittuna X-muotoiseen ristiin. Edellistä ristiä kutsutaankin andreaanristiksi. Sanoista Ex libris näkyy tässä vain eX ja tuo X saa kunnian merkitä toista nimeäni.

Sampo, Idols ja klonkkuuntuminen

Mitä yhteistä on Kalevalan Sammolla, Idols-kisoilla ja Klonkulla? Se selviää pikkupuheesta toisessa blogissani

Elämän ylijäämää?

Minulla on tapana muutamista lehdistä kerätä lehtileikkeitä, jos sattuvat minua kiinnostamaan. Tämän tähden lehtipino syntyy tasaista tahtia kirjahyllyyni. Jossakin sopivassa vaiheessa on vain yritettävä kahlata ne vielä läpi, lukea jokin kiinnostava juttu ja tallettaa se tuhoutumiselta. Tänään on ollut sellainen päivä.

Päivän saldona kerrottakoon muutama poiminta. Kotimaan liitteessä ILO 01/07 Olli Seppälä haastatteli filosofi Tuomas Nevalinnaa, joka on arvioinut uskoon kuuluvia asioita. Haastattelun perusteella olisi syytä tutustua filosofin kirjoituksiin läheisemminkin. Uskonnollisten teemojen käsittely ei ole leimaavaa eikä tee filosofistakaan idioottia. Vielä merkittävämpää on se, että puhtaasti filosofisesta näkökulmasta tutkija voi löytää myönteisiä ja mielenkiintoisia asioita kristinuskosta. Ja miksi ei löytäisi.

Nevalinnaa ainakin näyttää kristinuskossa miellyttävän tietty vastavirtaan kulkeva ajattelu. Myös käsitys perisynnistä tuntuu hänestä järkevältä. Juuri siksi etiikka on välttämätöntä. Erittäin kauniisti hän puhuu uskosta kutsuun vastaamisena. "Kutsussa on aina mukana sellaisia ylä-ääniä, jotka eivät ole palautettavissa siihen, mikä on jo käsitettävissä... Uskon kutsu on kuin keskeytetty lause, jota meidän täytyy jatkaa teolla." Tämä ajatus keskeytetystä lauseesta kiehtoo minua. On jokin, joka saa minussa viriämään hengen liikettä, vetää minua puoleensa ja vaatii minua jatkamaan lauseen loppuun.

Sana-lehdessä oli koko aukeaman mittainen juttu otsikolla Kun pappi lankeaa. Itse pappina tunnen myötätuntoa myös julkisuudessa riepoteltuihin henkilöihin. Toki he ovat tehneet virheitä elämässään, toiset enemmän toiset vähemmän. Mutta julkisuuden antama lynkkaus tuntuu kohtuuttomalta.

Sana-lehdessä oli Hectorin pohdintaa suhteestaan Raamattuun. Siitä voi saada käyttökelpoista materiaalia rippikouluopetukseen.

Yleensä talletan riittävän isoja juttuja, en mitään pikkutekstejä, mutta Kotimaa-lehdestä (1.2.07) jäi käteen myös Ari Santaharjun haastattelu Idols-touhuun liittyen. Nuorisokulttuuri on muuttunut osin sellaiseksi, että julkisuuteen hakeudutaan. Televisiossa näkyminen on iso juttu. Idols-formaatti tarjoaa tähän mahdollisuuden. Mutta siinä voi myös haavoittua pahasti. Santaharju summasi hyvin: Vaikka nuorisokulttuuri muuttuu, nuori ihminen ei pohjimmiltaan ole erilainen kuin aiemmin... Erilaiset tv:n pudotuspelikilpailut ovat hyväksyttävämpiä mutteivät kivuttomampia.

Idols-kisat on ymmärtääkseni tarkoitettu alle 30-vuotiaille. Mitäpä jos annettaisiin itsensä munaamisen mahdollisuus myös heitä vanhemmille. Kuka järjestäisi Icon-kisan 30-50 -vuotiaille. Edelliset tulevat nuorison nukkemaisiksi (i doll) ihanteiksi ja jälkimmäiset kuluneiksi, tummuneiksi ja kurppaisiksi ikoneiksi.

Tuo julkkikseksi hakeutumisen vimma sai minut pohtimaan, missä vaiheessa ihminen hyväksyy itsensä ja elämänsä. Mitkä saavutukset riittävät itselle. Täytyykö omaa olemassaoloaan todisaa ja hakea sille hyväksyntää joidenkin tällaisten juttujen kautta. Eikö ihminen voi hyväksyä, että tässä ovat elämäni rajat ja se riittää. Toisaalta ymmärrän myös sen, että rajat on tehty ylitettäväksi. Tuottaa aika isoa tyydytystä, kun pystyy rajojansa koettelemaan ja ylittämään. Se on tavallaan extraa, elämän ylijäämää - ehkäpä tuottaa tunteen, että se on sitä Elämää itseään.