Leffaterapiaa

Leffaterapiaa

Mikael Saarisen kirja Leffaterapiaa johdattaa katselemaan elokuvia uudella tavalla. Elokuvat ovat kuin uniasi. Sinä olet terapeutti, joka tulkitsee niitä sen perusteella, minkälaisia tuntemuksia ne sinussa herättävät. Tarkoitus ei tietenkään ole analysoida elokuvaa tai sen ohjaajaa, vaan omaa itseä elokuvan kautta. Joten samalla kun olet terapeutti olet myös se, joka on terapian tarpeessa. Elokuvat ovat sinun uniasi.

Katsoessasi elokuvaa sinussa herää kehon muistot ja tunteet eloon; tukahdutettuja tunteita, toiveita, tarpeita ja intohimoja. Elokuvat johdattavat meitä suoraan tunteiden ja vaistojen kerroksiin. Siksi ne voivat olla erinomainen ”oikotie traumojen, obsessioiden, fobioiden ja manioiden käsittelyyn.” Tarkastelemalla omia tunteitaan elokuvan äärellä, voit päästä parempaan itsetuntemukseen ja käsitellä elämäsi ongelmia. Katsot ’ulkopuolisin’ silmin omaa elämäntilannettasi sen kriisejä ja haasteita.

Kirjan perusoivallus on hyvä. Miksi sellaista ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Elokuvat luultavasti ovat aina toteuttaneet niitä ajatuksia, joita Mikael kirjassa esittää. Elokuvat hoitavat katsojaa. Kyyneleitä vuodatetaan hämärissä teattereissa. Voisikin väittää, että juuri siksi sali pimennetään, jotta katsojat saisivat itkeä rauhassa ja salaa. Elokuvat hoitavat. Mikael haluaa tuoda tunteet tietoisuuteen ja käsittelyyn. Myös vaikeat tunteet heräävät: viha, pelko, tuska. Niitäkin olisi hyvä tutkia. Mikä ne aiheuttaa ja mitä niiden johdosta pitäisi toimia?

M. Saarisen kirja on enemmänkin työkirja. Alustavan idean esittelyn jälkeen hän käy läpi noin viisikymmentä elokuvaa, mitkä hän on sijoittanut kahdeksan teeman ympärille. Kunkin teeman alle tulee useampi elokuva. Muutama poikkeusta lukuunottamatta esiteltävät elokuvat ovat 2000-luvulta, vuoden parin takaisia. Ne lienevät vuokraamoissa vielä aika helposti saatavilla. Joukossa on niin ulkomaisia kuin kotimaisia elokuvia. Luonnollisesti kotiterapeutti voi luokitella muita katsomiaan elokuvia saman seulan läpi. Työkirjan idea tulee esille erityisesti siinä, että ensin pitää valita elokuva, katsoa se ja hankkia havaintoaineisto tunteistaan. Vasta sitten tutustutaan kirjan aineistoon kyseisestä elokuvasta.

Kirjan loppuun Mikael on lisännyt liitteeksi tunnesanastoa laajentamaan repertuaariamme. Mukana on myös eräänlainen kaavake, jonka avulla voi elokuvan kohtauksessa esiintyviä tunteita kirjata ylös ja samalla omia tunteitaan. Mietin olisiko rippikoulussakin tai isoskoulussa mahdollista käyttää tällaista tunteiden tunnistamiskaavaketta johonkin lyhyeen elokuvapätkään.

Mitä ne papit niitä vanhoja juttuja

Kun yllä olevaa kahta kuvaa katsoo, voisi ajatella että siinä on sama näyttelijä ensin nuorempana ja sitten vanhempana. Ne ovat kuitenkin kaksi eri näyttelijää, mutta olin ne itse sotkenut ajatuksissani samaksi henkilöksi. Jälkimmäinen kaveri Hugh Laurie tunnetaan viimeaikaisista roolistaan tv-sarjassa House. Kuvan Jeesusta on esittänyt Robert Powell Zeffirellin ohjaamassa evankeliumitoisinnossa. Molemmat kaitaposkisia kavereita.

Tämä sekaannus on käynyt mielessäni kun vierailin Leonooran sivulla kuuntelemassa yhtä hienoa You tubessa esitettyä biisiä 'its a beautiful thing'. Taustalla pyöri pätkiä House-sarjasta. Kommentissani muistelin H. Laurien esiintyneen Jeesuksena. Leonoora kysyi, miksi papit juuttuvat aina kahdentuhannen vuoden takaisiin juttuihin. Voisimmeko laittaa nuo vanhat asiat syrjään ja elää tätä päivää? "miten sielunpaimenet voisivat välittää lähimmäisenrakkautta kasvoista kasvoihin tukeutumatta aina mytologiaan ja fantasiaan." Luulen, että moni muukin on tullut ajatelleeksi jotakin samanlaista.

Luonnollisesti lähimmäisenrakkautta ei toteuteta 'jeesustelemalla' vaan tilanteen edellyttämällä tavalla. Mutta tämä lähimmäisenrakkauden etiikka perustuu johonkin. Se perustuu 2000 vuotta sitten eläneen Jeesuksen käskyyn. Uskolle Jeesus on kulmakivi, jolla koko rakennus pysyy pystyssä. Tuo kaksi tuhatta vuotta vanha juttu on uskovalle ovi yhteyteen Jumalan kanssa. Muiden ovien takana käsitykseni mukaan ihmisen on vähän kuin demarien vaalimainoksessa tarjottava jotakin päästäkseen sisään.

Pakolliset aamu-unet

Meidän hömppölööröllä on erikoinen tapa. Aamulla kun heräillään, hän tietysti kömpii jos ehtii isän ja äidin väliin nukkumaan. Mutta kun noustava on vuoteesta, hän ei halua jäädä sänkyyn nukkumaan, vaan kiirehtii aulassa olevaan nojatuoliin. siinä hän nukkuu vielä vartista puoleen tuntiin.

Ostin eilen alta vitosella Mel Gibsonin ohjaaman The Passion of the Christ. R-kioskilla myydään vanhoja lättyjä, joita ei enää vuokrata. Aikanaan kävin elokuvissa katsomassa tuon pätkän. Katsoin lauantaina vähän alkua, siihen oli tavoitettu aika hienosti evankeliumien lopun tunnelmia. Tiedän kyllä, että myöhemmin veri lentää ruoskimisessa jne. Mutta on elokuvassa muutakin kuin ruoskimista. Tosin Jeesusta näyttelevässä Jim Caviezelissä on jotakin häiritsevää. Ehkä vaikutelma johtuu hänen muista roolisuorituksistaan muualla - en ole varma.

Kingdom of Heaven - Taivasten valtakunta

Rauman piispantarkastuksen pöytäkirja on vielä vaiheessa. Olen kertaalleen kahlannut päivien materiaalin läpi ja jonkinlainen raakavedos on olemassa, mutta paljon työstämistä se vielä vaatii. Ei vain tahdo löytyä kunnollista aikaa muun työn ohessa sen tekemiseen. Vapaapäivätkin tuppaavat valumaan muiden töiden valmistelemiseen.

Minulla alkoi tänään työnohjaus. Kerran viikossa käyn työnohjaajalla keskustelemassa työhöni liittyvistä asiosta. toivon voivani hyödyntää tämän suhteen tehokkaasti. Se olisi periaatteessa mahdollista tehdä ns. työajalla, mutta käytännössä se on helpopaa toteuttaa vapaapäivinä. Kirkko on sillä tavoin kiitollinen työnantaja, että se suhtautuu myönteisesti kouluttamiseen ja työnohjaukseen.

Mutta olen ehtinyt kyllä viime kuulumisten kirjoittamisen jälkeen katsoa elokuvankin: Kingdom of heaven. Se oli hieno historiallinen kuvaus ristiretkiajasta. Tulen muutamaan elokuvan yksityiskohtaan luultavasti vielä palaamaan. Aihe on ajankohtainen käsitellessään kristittyjen ja muhamettilaisten suhteita. Elokuva puolustaa humaania linjaa: rauhallinen yhteiselo on mahdollista eri uskonsuuntien välillä, mikäli kummatkin toimisivat aidommin omien uskontojensa syvien arvojen mukaisesti.

Orlando Boom näytteli seppää, joka lähti Jerusalemiin katumaan syntejään. Hänet kuvattiin vilpittömäksi ritariksi. Jerusalemissa enenevissä määrin esiintyi verenhimoisia sotahulluja, jotka janosivat päästä taistelemaan vääräuskoisia vastaan - ja pääsivätkin. Muhamettilaisia tosin oli melkoinen ylivoima, mutta heidän hallitsijansa taas kuvattiin viisaana ja rauhaa rakastavana. Hänelle Jerusalemin pyhyydellä oli aitoa uskonnollista arvoa. Kristityille Jerusalemista oli tullut oman mahtavuuden näyttämö ei hengellinen keskus.

Balian (O.Bloom) ratkaisi pyhyyttä koskevan asian ehkä turhankin yksinkertaisesti. Puolustaessaan Jerusalemia, hän ei puolustanut sen kiviä tai muureja, vaan ihmisiä, jotka asuvat sen suojissa. Pyhyys ei ole rakennuksissa, vaan ihmisen sydämessä ja hänen teoissaan.

Mutta jätän toiseen kertaan sen mielenkiintoisen yksityiskohdan - ritariksi lyömisen.

Jumala vai jumalakuva

Luin Sammeli Juntusen pienen kirjasen Horjuuko kirkon kivijalka. Vaikka Juntusen kirja on puheenvuoro, jolla hän pyrkii nostamaan päivänvaloon kirkossa piileksivää 'vierasta teologiaa', teos on hyödyllinen ennen kaikkea siksi, että hän kansantajuisesti pystyy selittämään kirkon opetusta ja vertaamaan sitä ajassamme vallitsevaan ajatteluun.

Kirkon perinteistä opetusta syytetään kuivasta opillisuudesta ja kankeasta dogmaattisuudesta. Sammeli osoittaa muutamin vedoin miksi kirkon opillinen rajankäynti on ollut tärkeää - ja miksi se on tärkeää edelleen. Hän puhuu mm. kolminaisuusopista ja opista, jotka koskevat Jeesuksen jumaluutta ja ihmisyyttä.

Erityisesti kirja on kirkollinen vastaus sen tyyppiseen ajatteluun, jota kuulee sanottavan muodossa: kukin tulee omalla uskollaan autuaaksi. Tai kukin tulee omalla jumalakuvallaan autuaaksi. Nykyään on muodikasta ajatella, että kullakin on oma jumalakuvansa, käsityksensä jumalasta tai jumalauudesta. Oleellista näyttää olevan se, onko tuo kuva ihmisen elämää kannustava tai rampauttava - ei se, onko sillä tekemistä totuuden kanssa. Suhteellisten totuuksien aikana suositaan ajatusta, että jokin on totta henkilölle itselleen. Mutta onko jokin totta minun omasta psyykeestäni riippumatta. Jos kirkon opetus jää vain puheeksi jumalakuvista eikä Jumalasta itsestään, evankeliumilta on pohja poissa.

Viime sunnuntaina katsoin tietokoneeltani Raamatun suurta draamaa DeMillesin ohjaaman Kymmenen käskyä. Elokuva on spektaakkeli. Matti Paloheimo ei anna sille korkeaa arvosanaa kirjassaan Uskonto elokuvassa. Se hänen mukaansa on aiheeltaan mitä uskonnollisin, mutta pinnan alla ei sitä enää olekaan. Sen perusasenne on halu mielllyttää ja viihdyttää - siis tehdä yhtiölleen rahaa. Moosesta näyttelikin aikansa 'raaka-arttu', iso lihaksikas mies, Charlton Heston.

Tavallisen katsojan näkökulma ei ole noin kriittinen. On totta, että rakkaustarina ujutettiin kertomukseen mukaan ja elokuva on viihteellinen. Mielestäni elokuva tämän kuorrutuksen ohella kuitenkin tavoittaa jotakin siitä jännitteestä, mikä Raamatun omilla sivuilla on. Yhden ihmisen elämän kohtalo: Egyptin aarteet olivat Mooseksen käsissä, mutta tietoisuus omasta alkuperästä orjakansaan kuuluvana sai hänet valitsemaan mutakuopan rikkauksien sijaan. Mutta myös kansojen kohtalo Jumalan väkevän käden alla kuvataan. Exodus meren halki kuivin jaloin on aina kiehtonut mieliä. Juuri vapautuneen kansan vaihtoehdot olivat ensialkuun masentavat: kuolla egyptiläisten miekkaan tai kuolla mereen hukkumalla. Jumala voi avata mahdottomassa tilanteessa oven, joka ei ole ihmisten vallassa. Mooses on vanhan testamentin messiashahmo - hän on kansan odottama vapauttaja.

Mitä Sammelin mainitsemiin 'jumalakuviin' tulee, ensimmäisen käskyn jatko kuuluu: "Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa..." Jumalakuvat tulee särkeä. DeMillesin elokuvassakin kultainen sonni räjähti kappaleiksi aitoon Hollywood-tyyliin.