Nuorena kuolleen elämän tarkoitus

Nuorena kuolleen elämän tarkoitus

Hiljaisena tiistaina (2007) meillä oli täällä kirkossa Tuomasmessu. puheen piti E.V. Siinä hän kertoi pohtineensa 10-vuotiaana kuolleen lapsen haudalla tämän lyhyeksi jääneen elämän tarkoitusta. Miten Jumalan hyvyys voi mitenkään tulla sen kautta esille?

Olen ollut taipuvainen myös ajattelemaan, että elämän tarkoitus olisi oltava jotakin maan päällä koettavaa elämän rikkautta ja syvyyttä. Ihmisen tulemista yhä enemmän todeksi itsekseen. Tässä on mielestäni edelleen jotakin hyvää, mutta toisaalta jotakin sellaista mikä häiritsee.

Häiritsevää siinä on itselleen eläminen. Elämän tarkoitus näyttäytyy siinä jonkin hyvän itselleen keräämisenä.

Hyvää kuitenkin on elämän suunta tulla paremmin alkukuvan näköiseksi. Siihen meidät varmasti on kutsuttu. Mutta miten tämä vastaa kysymykseen lapsena ja nuorena kuolleen ihmisen elämän tarkoitusta? Lapsi ei ole ehtinyt kasvaa aikuisuuteen. Hän ei ole ehtinyt kypsyä fyysisesti aikuiseksi ja vielä vähemmän henkisesti ja hengellisesti. Hänen koko elämänsä huutaa keskeneräisyyttään siitä huolimatta, että hän on koko ajan ollut ainutlaatuinen yksilö ja oma persoonansa.

Mitä voisi olla elämän tarkoitus? Sen täytyy olla jotakin omasta kilvoittelusta riippumatonta. On hyväksyttävä jokin sellainen tarkoitus, joka ei edellytä tietoista sitoutumista siihen tai mitään ponnistelua. Ihmisen elämässä voi toteutua Jumalan suunnitelma ilman, että ihminen on ehtinyt tekemään mitään oman elämänsä eteen.

Kysyn siksi hiljaa, voiko toisinaan Jumalan näkökulmasta kuolema olla ihmisen elämän tarkoitus.

Uskallan kysyä tämän kysymyksen siksi, koska Jeesuksen kohdalla tämä näyttää pitävän paikkansa. Jeesus tuli maan päälle antamaan henkensä toisten edestä. Kristityn kasvusuunta on siksi nähty aina olevan kasvua alaspäin, tulemista itsessään pienemmäksi.

Tuntuu julmalta soveltaa tällaista mallia ihmisen elämään. En haluakaan tarjota sitä minään patenttivastauksena enkä lohdutuksena kenenkään suruun. Tosiasiassa me jäämme yksittäisten surun kohtaamisten kanssa aina lopullisia vastauksia vaille.

Mutta onko mahdollista, että Jumalan näkökulmasta, jonkun ihmisen elämän tärkein tehtävä täyttyy silloin kun hän kuolee. Hänen kuolemansa saa ehkä suuren joukon ihmisiä rukoilemaan ja lähentymään Jumalaa.

Marttyyrien kohdalla voidaan varauksella sanoa ehkä samaa. Heidän kuolemansa oli ehkä merkittävin hetki heidän elämässään. Sanotaanhan, että marttyyrien veri oli siemen. Näiden ihmisten todistus uskostaan oli suunnaton kirkon kasvun kannalta.

Tällaisen päättelyn johdosta minulla on ollut taipumus ajatella halveksivasti, että 10-vuotilaan lapsen kuolema ei voi olla hintana sille, että joku toinen ihminen löytää elämänsä. Jumala ei ole siis sellainen sadisti, joka tappaa lapsen, jotta saa aikuisen ajattelemaan elämäänsä. Tämä ajattelu nousee inhimillisestä oikeudenmukaisuusajattelusta. Oikeudenmukaisuus on tärkeä hyve. Siitä kannattaa pitää kiinni. Mutta ei Jumala ole pakotettavissa meidän käsityksiimme. Jumalan näkökulma asiaan voi hyvin olla toisenlainen.

Edellisessä ajatusketjussa on ehkä sellainen näkökulmaharha, että korottaa maanpäällisen elämän ikuista tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi. Mutta eikö katoamaton elämä Jumalan luona ole parasta ihmiselle? Tämä edellyttää uskon näkökulmaa.

Jos asia esitetäänkin näin. Liisa on avannut huvipuiston. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa, leikkimistä ja touhua; hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikkea on runsaasti ja ystävien seura on mitä parhain. Jussille sanottiin, että hänet tullaan hakemaan sinne päivällisen jälkeen. Mutta kuinka ollakaan Liisa tuli hakemaan hänet jo neljältä. Se merkitsee sitä, että makkarasoppa jää kotona syömättä. Mutta ei hätää Liisa tarjoaa perillä Jussille pizzaa, hampurilaista ja jäätelöä suklaakastikkeella, tai mitä vain Jussi haluaa. Makkarasoppa ei jää Jussia tositilanteessa harmittamaan – vaikka äitiä ehkä korventaa se, että hyvää makkarasoppaa jäi niin paljon syömättä.

Entä Simon kyreneläinen? Hän oli elämässään tehnyt varmaan yhtä ja toista tärkeää, mutta eikö vain ole niin, että vasta joutuessaan kantamaan Kristuksen ristiä, hän tulee elämänsä suurimman kutsumuksen toteuttajaksi. Homma ei ole häävi ulkoisesti, mutta pelastushistorian mittakaavassa nuo askeleet Golgatalle Jeesuksen seurassa ovat arvokkaimpia ja merkittävimpiä ihmisen ottamia askeleita. (Astronautti Armstrong sanoi aikanaan kuukävelyllään, että hänen ottamansa askeleet kuussa olivat pieniä ihmiselle, mutta suuria ihmiskunnalle. Sanon, että Simon kyreneläisen askeleet olivat merkittävämpiä)

En oleta enkä yritä väittää että Simon kyreneläinen ehkä milloinkaan oivalsi tämän tehtävänsä suuruutta. Luultavasti myös me emme oman elämämme aikana saa selville sitä, mikä siinä on ollut kaikkein merkittävintä. Sillä luulen, että se, minkä me itse nostamme tärkeimmäksi asiaksi, ei sitä olekaan tuosta isommasta mittakaavasta – taivaallisesta horisontista – käsin.

Jos Simon kyreneläiselle tärkeimmät askeleet olivat kantaa tuomitun ristinpaalua teloituspaikalle huutavan väkijoukon keskellä, horjuvan ja verta vuotavan Jeesuksen jäljessä, niin ehkä meidänkin tärkein tehtävämme on ollut jotakin sellaista, mikä meistä tapahtumahetkellä tuntui samalla tavalla vastenmieliseltä.

Klonkku ja Barry White

Lasiin lentänyt lintu

Lasiin lentänyt lintu

Kuuntelen hälyäänten vaipuessa hämärään
Kuuntelen kuinka Hiljainen on
Sydämeen kätketty kaipaus

Suojele tuo ääni kolhuilta
puhalla eloon
lasiin lentänyt lintu
siipensä loukannut


Runotorstain 40. haasten aiheena kaunein sana

Free Hugs Campaign

Lacrymosa

Tällainen kappale löytyi You Tuben kätköistä. Biisin esittää Evanescence. Tällainen nimi ei sano minulle yhtään mitään. Ehkä joku lukijoista tietää. Minusta paketti oli kaiken kaikkiaan kiehtova ja yllättävä.

enkeli pimittää tietoja Marialta

Tänään olen ollut saarnavuorossa. Päivän aiheena on Marian ilmestyspäivä. Minua kiinnosti kaksi näkökulmaa. Ensiksi, miksi Maria on niin suosittu, vaikka Jeesuksen suhde äitiinsä näyttää vähintäänkin ongelmalliselta.

Maria on erityisen suosittu vanhoissa kirkkokunnissa. Suomalainen luthertutkija Anja Ghiselli on hyvin sanonut siihen syyn. On helpompi samaistua äitiin, joka menettää poikansa kuin Jumalaan, joka uhraa poikansa. Toinen kiinnostava kysymys on Marian hämmästyminen. Hän hämmästyi enkelin tervehdystä ei enkeliä itseään. Mitä siinä tervehdyksessä oli niin ihmeellistä vai oliko mitään?

Saarna löytyy tuttuun tapaan saarnatuoliblogista. Kotvan kuluttua se ilmestyy myös kotisivulleni höyhen

House & Cameron - Beautiful thing

Löysin tämän ensin Leonooran sivuilta. Nyt haluan jakaa saman pätkän teidän kanssanne.

Koti

Koti

Kotini on siellä
missä elämä jaetaan
haavat nuollaan
leipä vuollaan

Kotini on siellä,
missä kynä ja paperi
siellä missä ajatusten asukit
tekevät vuoteensa
tietokoneen ruudulle
kansioiden kätköön

Kotini on kirjojen katveessa
se on lämpöisessä unessa
yhteisissä unelmissa
sinussa ja minussa


Tällä runolla olen mukana runotorstain aiheessa, joka on
kodikas, kotoisa

Paratiisin piina

Luulin - se on uusi Eden
jossa kaikki sujuu kuin ajatus
Lähteellä olen elämän veden
rajana vain mielikuvitus

Vaan ei voittaminen ole kivaa
puuttuu hommasta haaste
Toiset eivät tavoita mun rimaa
Ovat kuin jätös ja saaste

Niin toiveesi täyttyi
mutta sielusi huutaa
Ajatus ei auta
on löydettävä muuta.


vastaus runotorstain haasteeseen "mitä tekisit, jos sinulla olisi kyky muokata todellisuutta ajatuksen voimalla"

Sielun juuri

Peter Halldorfilta on suomennettu viimevuonna kirja ‘Helig rot’ nimellä ‘Sielun juuri’. Häneltä on suomennettu muitakin teoksia mm. 21 kirkkoisää ja Sielun hyvä vieras - kirjoituksia Pyhästä Hengestä. Peterin kieli on kirkasta ja selkeää. Sitä on helppo suositella kenelle tahansa luettavaksi sillä se ei jätä lukijaansa vain ajatusten tasolle. Se auttaa ottamaan askeleita hengelliseen aikuisuuteen. Seuraavassa pieni sukellus kirjan maisemiin suurelta osin kirjan omin sanoin.

Tympääntyminen on yleinen oire ihmisellä. Tympääntymisen hetkinä ajattelet, että tarvitset nyt jotakin uutta. Et kehity etkä saa aikaiseksi mitään. – On aika vaihtaa asuntoa, saada uusi työpaikka. Tee shoppailukierros, hanki uusia vaatteita. Matkusta jonnekin. Tympääntyminen ja levottomuus kuuluu yhtä hyvin myös uskonelämän alueelle.

Mitä autiomaan isät sanovat? Kun meistä tulee kärsimättömiä, kokeneiden neuvot tiivistyvät yhteen ainoaan sanaan: odota. Tärkeät asiat elämässä vievät aikaa. Niiden täytyy saada viedä aikansa. Odottamisessa itsessään tapahtuu kypsyminen, elämän syveneminen, kun taas jatkuvat liikkeellelähdöt, nopeat vaihdokset ja levottomat kokeilut tekevät meistä pinnallisia ja juurettomia.

Juuri se tosiasia, että mitään ei tapahdu on odottamasi merkki. Kyllästyminen on merkki, että entiset pelit eivät enää toimi. Vaikka miten ponnistelet jotta uusien projektien avulla saisit lisää vauhtia elämääsi, et tule olemaan tyytyväinen. Odottamalla vastaat kutsumukseesi. Mutta odottaminen on vaikeaa, jos elämänprojektissa kello tikittää vailla ikuisuusperspektiiviä.

Nykyään ikuisuusnäköala (suuri aika) on kadonnut elämää suuntaavana asiana jopa kristittyjen näköpiiristä. Siksi elämän onni näyttää riippuvan siitä, miten paljon sisältöä ehditään tunkea siihen reppuun, jonka kuolema sulkee. Sille, jonka matka päättyy kuolemaan, repun täyttäminen on koko elämän sisältö. Sille, jonka on tarkoitus jatkaa matkaa, kevyempikin matkavarustus riittää. Niin kauan kuin ihminen arvioi elinaikaansa ikuisuuden horisonttia vasten, ei ajatuksen ajan loppumisesta tarvitse merkitä jotakin lannistavaa ja kauhistavaa. Pieni aika on upotettu suureen aikaan. Kaiken kaipauksen ei välttämättä ole pakko saada täyttymystään omana elinaikana.

Elämää verrataan välillä puutarhanhoitoon. Siinä ei ole kai mitään outoa, että rikkaruohoja kitketään pois. Mutta on toinen asia, jossa vasta-alkaja joutuu hämmennyksiin. Hän varoo karsimista. Hänellä ei ole sydäntä perata pois osaa taimista, koska ajattelee, että niillä kaikilla on oikeus elää. Karsimisen vaikeus on siinä, että on karsittava hyvää - ei rikkaruohoja, vaan kasveista, joita mielellämme haluaisimme puutarhaan.

Karsiminen on sattuva kuva askeesista ihmisen elämässä. Pieni pala maankamaraa, joka on meidän elämämme ei voi ravita miten paljon kasvillisuutta tahansa. Emme voi ehtiä ja tehdä ja kaikkea, mitä mahtuu toivelistallemme, ja odottaa samaan aikaan elävämme rikasta sisäistä elämää. Jos karsimme lukemattomien kirjojen pinoa, jos perkaamme osan huomiotamme vaativista sisäisistä äänistä, jos leikkaamme pois oksia, jotka saavat elämän harittamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Se tekee kipeää, mutta kuitenkin se on välttämätön toimenpide.

Askeesi merkitsee rajojen asettamista omalle elämälle. Luopumista. Ei luopumisen itsensä takia, eikä edes siksi, että se mistä luovutaan on pahaa. Vaan vapauden varjelemisen tähden. Pyrkiäksemme keskittymään. Askeesi ymmärretään usein väärin. Se ei ole taistelua ruumista vastaan. Ruumis ei ole vihollinen. Se on taistelua ruumiin sisällä uskon voittamiseksi.

Uskosta puhuessaan Peter viittaa George Bernanosin Maalaispapin päiväkirjaan. Voiko ihminen menettää uskonsa samoin kuin hän kadottaa kukkaronsa? ”Ei ihminen kadota uskoaan. Se vain lakkaa heijastamasta hänen elämäänsä, siinä kaikki.” Uskoa ei voi ansaita eikä kadottaa. Se muodostuu kohtaamisesta ja annetaan lahjana. Mikä voi riistää ihmiseltä uskon? Jos usko lakkaa heijastamasta ihmisen elämää, johtuu se siitä, että jokin muu on alkanut heijastaa sitä, synti nimittäin. Synti ei ole ensisijaisesti moraalinen käsite. Se on haava, joka ei parannu. Niin kauan kuin se ei ole parantunut, meissä on jotakin, joka tuntee vetoa sitä kohti, mikä ei ole Jumalasta. Emme tahdo enää tunnistaa omaa itseämme emmekä syvällä sisimmässämme asuvaa puhtaudenkaipuuta, joka itse asiassa on meidän syvin minuutemme.

Bernanos: Synti eli epäpuhtaus ei tapa sitä minua itseäni ja Jumalaa koskevaa ymmärrystä, jota kutsutaan uskoksi. Mutta se tappaa kaipauksen sitä kohtaan. Kun kaipaus katoaa, katoaa samalla uskon muutosvoima ihmisessä. Siksi usko on olemukseltaan enemmän taistelua kuin hiottuja ajatuksia. Ei niinkään älyllistä taistelua kuin kamppailua itsensä säilyttämiseksi puhtaana. Ihminen ei kadota uskoaan, mutta hän voi menettää puhtautensa.

Kutsumuksesta Halldorf sanoo, että se on kätketty sinapinsiemeneen. Sille on tunnusomaista, että se kohtaa meidät hyvin epädramaattisesti. Me odotamme sokaisevaa välähdystä ja yliluonnollisia merkkejä, kun tunnusomaista kutsullemme on dramatiikan puuttuminen. Lisäksi se tavoittaa meidät usein elämän näennäisesti epähengellisten äänten ja sattumusten kautta. Etsimämme helmi ei koskaan ole kaukana. Tee sitä mitä jo teet, mutta anna sydämesi muuttua!