Stand up pastor

Toikka ja Vento
Ala naurattaa – Stand Up –komedian käsikirja

Toikka ja Vento ovat kirjoittaneet vuonna 2000 julkaistun kirjan. Muistaakseni sitä suositeltiin jollakin pastoraalikurssilla. Tutustuin siihen joka tapauksessa papin näkökulmasta.

Yhdistäviä tekijöitä papilla ja stand up -koomikolla on runsaasti vaikka he puhetyöläisinä edustaisivatkin äkkiajattelemalla kahta eri äärilaitaa. Seuraavat asiat ovat molemmille yhteistä: puhetyöläisiä, jotka ovat yleisön edessä yksin. Kummallakaan ei ole merkittävää rooliasua (papilla tosin viran tunnus: papinpaita tai jumalanpalveluksessa alba, stola, stand up –koomikolla ei mitään turvaa). Kummallakaan ei ole valmiita vuorosanoja, vaan tuottavat tekstin itse. Näyttelijään verrattuna on selvästi enemmän yhtäläisyyksiä.

Stand up koomikon on saatava yleisö nauramaan. Papin tavoite yleensä on ilmaistu vähän toisin. Papin on saatava kuulijansa myös itkemään. Mutta sinne itsensätuntemisen itkuun pääsee ehkä parhaiten juuri naurun portin kautta. Siksi papeille on usein opetettu puhetaitoa tunnetulla sanonnalla: hyvässä saarnassa on kolme vitsiä (kevennystä), hautauspuheessa vain yksi.

Vapauttava nauru ei ole papin tavoite. Toisaalta harvoin se on stand up –koomikon varsinainen asia, vaikka ilman naurua koomikko onkin viraton. Koomikollakin on naurun alla oltava jotakin sanottavaa. Siteeraan Toikan ja Venton kirjaa.

”Voidaksesi nousta lavalle stand up –koomikkona sinulla täytyy olla intohimoinen halu ja tarkoitus välittää omia ajatuksiasi ja tunteitasi. Pelkkä toive saada ihmiset nauramaan ei riitä.”

Papin niin kuin stand up –koomikon on saatava kuulijat kiinnostumaan. Retoriikan yleiset säännöt siis pätevät. ”Teatteri vaatii yleisöltä keskeytymätöntä ja keskittynyttä katsomista, stand upin on pakotettava yleisön kiinnostumaan. ”

Kiinnostus herää, kun yleisön saa ajattelemaan, yleisön saa ajattelemaan kun sen saa mielikuvittelemaan. Kun sen saa mielikuvittelemaan, sen saa myös tuntemaan. Ja kun sen saa tunteman, sen saa myös nauramaan.

Puheella on kyettävä luomaan mielikuvia, koska ihmiset reagoivat juuri kuviin ja tunteisiin sanojen takana.

Yksi asia miten koomikon työ eroaa valtavasti papin tehtävästä tulee ilmi palautteen saamisessa. Palaute on stand up –koomikolle yleensä välitön. Papin löysästä puheesta ei kukaan sano jälkeenpäin. Kontakti kuulijoihin on paljon ohuemmalla pohjalla. Koomikko nauretaan tai huudetaan lavalta, jos homma ei toimi. Pappia kohtaan ollaan armollisempia.

Koomikkoa on helpompi kritisoida. Jos hänen juttunsa eivät naurata, niin se on siinä. Saarnojen arvioimiseen ei ole näin helppoa kriteeriä. Tai sitten on: sanat joko koskettavat tai eivät; sinä kiinnostut puhutusta tai pitkästyt. Mutta teologille ei ehkä palautetta uskalleta antaa, koska hänellä on asiantuntijana arvovaltaa ja maallikko ei taas halua väitellä teologin kanssa asioista joita ei niin hyvin tunne.

Hyvä muistutus kirjassa puhujalle on myös tämä: ”Epäonnistumisesta ei voi koskaan syyttää muita kuin itseään.” Jos yleisö väsyy tai ei ymmärrä, ei halua kuunnella, se ei ole yleisön vika, vaan sen, jonka olisi pitänyt pitää mielenkiintoa yllä ja välittää viesti hankalaankin maastoon. Yleisö ei ole koskaan liian tyhmä, väsynyt tai oppimaton, mutta puhuja voi olla.

Stand up -koomikko näyttää olevan alastomampi tehtävässään kuin pappi. Papin apuna ovat evankeliumitekstit, pitkä perinne ja virka-asu. Niihin voi nojata etsiessään omaa sanottavaansa. Niiden taakse voi myös kätkeytyä, jos ei ole mitään sanottavaa. Koomikolla ei ole pensasta mihin piiloutua.