Tulin tilanteen eteen, jossa vainajalle pyydetään kirkollista hautaan siunaamista, mutta katsoin, että siihen ei ole perusteita.
Blogissani maasta sinä olet tullut käsittelen tällaista tilannetta. Toivon, että hautaustoimistot kykenisivät laajentamaan omaa palvelutarjontaansa tähän suuntaan. Kirkkoon kuulumattomien määrä kasvaa koko ajan ja myös kastamattomien määrä lisääntyy. Kristillistä siunaamista ei voi ajatella vain yleisuskonnollisena vainajan saattamistilanteena.
skip to main |
skip to sidebar
... ja muita hajanaisia mietteitä.
Tunnisteet
- runotorstai (53)
- saarna (24)
- kirjat (16)
- työ (15)
- henkilöhistoriaa (12)
- baby (8)
- yleinen (8)
- musiikkia (7)
- toimitukset (7)
- ajankohtaista kirkossa (5)
- elokuvat (5)
- puheita (5)
- kirjoitelmat (4)
- vihkiminen (4)
- hömppä (2)
- teatteri (2)
- vitsit (2)
- aggressio (1)
- huumori (1)
- kaste (1)
- kirkko (1)
- kissan kuolema (1)
- kotisivut (1)
- lehdistökatsaus (1)
- perhe (1)
Omia sivublogeja
Blogiarkisto
-
▼
2007
(91)
-
▼
heinäkuuta
(15)
- Delta Rhythm Boys - Grandpa's Srawhat (isoisän olk...
- Josh Groban - You Raise Me Up
- Hengellistä piratismia
- Kronologisesti ansioitunut
- Vielä hautauksesta
- Isätön Mooses
- Potter saanut kritiikkiä
- Kerubien miekat väistyivät
- Tyly pappi
- Terveisiä Gigantista
- Kesäloma on loppumassa
- Metsän takana
- Hyvin tuulee
- Kaksi kuolemaa
- Kesäloma jatkuu vielä onneksi
- ► toukokuuta (7)
- ► huhtikuuta (9)
- ► maaliskuuta (16)
- ► helmikuuta (12)
- ► tammikuuta (13)
-
▼
heinäkuuta
(15)
-
►
2006
(126)
- ► joulukuuta (13)
- ► marraskuuta (11)
- ► heinäkuuta (13)
- ► toukokuuta (22)
Uutiset
Linkkejä
Naapuriblogeja
- Arto Antturi - Helsingin tuomiokirkon pastori
- Gnothi seauton
- Haikuilua
- Historian siteeratuin henkilö
- Ihmisoikeus ja uskonnonvapaus
- Isopeikon sanavarat
- Kemppinen
- Kielletyt sivut
- Kirjailijan häiriöklinikka
- Kirkon kyökissä
- Kuvamerkintöjä - Kimmo
- Logos media
- Lähtölaskenta - count down
- Maailmasta ja kirkosta
- Rakastuin runoon - heidihahmo
- runotorstai
- Sananjalka
- Scripta
13 kommenttia:
Aika vaikea tilanne. Päätöksesi on kunnioitettava, vaikka herättääkin ristiriitaisia tuntemuksia. Hautaustoimistoilla voisi tosiaan olla hyvä markkinarako tässä kohden, koska hautajaiset ovat niin vaativa rituaali, siinä normaali maallikko tuntee kyllä tarvitsevansa ammattiapua ja toistaiseksi ammattiapua on tarjonnut vain kirkko.
Mitä ristiriitaiset tuntemuksesi ovat?
Olen samaa mieltä että ammattiapu on paikallaan. Sureva ihminen tarvitsee tukea.
Kirkolla on tässä asiassa tietysti pitkä kokemuksen historia ja ammattitaito, mutta yhä suurempi osa jättäytyy kirkon ulkopuolelle ajatellen, että emme teidän ammattiapuanne tarvitse.
Minä toivon, ja olen itse asiassa testamentissanikin asian määrännyt, ettei minua tyrkätä mihinkään kristittyjen pyhitettyyn maahan tms. (Mikä liekään oikea termi) ja että papit, pappisystäviäni lukuunottamatta, eivät puhuisi hautajaisissani.
Tämä siksi, että minun vakaumuksettomuuuteni (Minulla ei ole sen kummempia vakaumuksia mihinkään suuntaan, kaiketi jonkin määritelmän mukaan olen agnostikko) mielestäni estää sen. Minut tosin on kastettu ja olen pyhä-, ja rippikoulut käynyt, mutta aikuisiällä erosin kirkosta.
Joten ymmärrän hyvin päätöksesi, joka epäilemättä oli sekä sinulle, että sureville omaisille raskas päätös, mutta mielestäni kuitenkin kuvailemassasi tilanteessa oikea päätös.
Ikävä kyllä, mikäli kuolen ennen vaimoani, tulee hautajaistilaisuuteni varmaankin olemaan hänelle raskas tilaisuus johtuen hänen syvästä uskostaan, mutta sitä ei oikein voi auttaa, ehkä minun on vain elettävä vaimoani pidempään ;-)
johannes
Asia on selkeä, kun olet ilmaissut oman tahtosi. Kovin harvoin näissä tilanteissa on vainajan tahto selvillä. Sitä ei ole joko sanottu selvästi ääneen (tai kirjoittu testamenttiin) tai sitten omaiset eivät vain halua sitä sanoa papille.
Ongelma muodostuu lähinnä siitä, miten sitten toimitaan, jos tämä perinteinen tapa ei ole mahdollinen. Kirkon kautta omaiset saavat ikään kuin valmiin paketin. Heiltä säästyy paljon vaivaa. Uudessa tilanteessa omaiset joutuvat selvittämään aika paljon miten toimitaan.
Hautaustoimistossa voisi olla paperilla jokin malli, jota tarjota. Vaikka jotakin tähän tapaan.
- Kokoonnutaan vainajan kotiin, josta lähdetään saattueena haudalle.
- haudalla ohjelmavastaava sanoo:
Olemme tulleet X:n avoimelle haudalle.
Kiitollisina hyvyydestä, jota hänen kauttaan kohtasimme laskemme hänet nyt haudan lepoon.
- kantajat laskevat arkun hautaan
- luetaan sopiva runo / rukous / tai lauletaan laulu (hautaustoimistossa voi olla ehdotuksia esim. Niin kaunis on maa tms)
- joku lausuu muistosanat pitää muistopuheen
- mullan heitto arkulle tai muuta symbolista toimintaa. Hautaan voi heittää myös yksittäisiä ruusuja. Voi kysyä poliisilta lupaa kunnialaukauksiin, voi laskea häkistä linnun lentoon ehkä kaasuilmapallon, jos kysymys lapsesta.
- jos mahdollista aloitetaan haudan peittäminen
- lasketaan kukkaset
- surumusiikkia, jos siihen on mahdollisuus
- ilmoitetaan muistotilaisuudesta.
Niin no ristiriitaiset tuntemukset sen suhteen kun sanot, ettei kirkko voi toimia yleisuskonnollisena hautajaisautomaattina, vaan toimitus on varattu pelkästään niille, jotka edustavat jonkinlaista kristityn minimitasoa, siis kuuluvat kirkkoon. Miksi ei voi? Jos toiset kaipaavat tällaista palvelua, miksi sitä ei toisaalta voisi heille antaa? Silläkin uhalla, että he jatkavat surutonta elämäänsä ja viis veisaavat kirkosta? Eikö jokainen tilaisuus eksyneiden lampaiden pyydystämiseksi kuuluisi käyttää hyväksi?
Mutta uskon kuitenkin, että päätöksesi tässä tilanteessa oli
oikea, koska vainajan tahtoa tulee toki kunnioittaa. Ajattelin tässä vain sellaisia kirkkoon kuulumattomia, joiden kohdalla tilanne ei ole yhtä selvä.
kirsti
Jos hautaus olisi vain tilaisuus, joka on yleistä surevien lohdutusta, asialla ei olisi kai väliä. Mutta kun hautaan siunaamisessa on kysymys kirkon toimituksesta omille jäsenilleen (sille vainajalle).
Toimitukseen kuuluu sisään rakennettuna usko Kristukseen kuoleman voittajaan ja elämän jättäminen hänen haltuunsa siinä uskossa, että kuolema ei ole matkan pää vaan portti taivaan riemuitsevaan seurakuntaan.
Jos henkilöä ei ole kastettu, hän ei ole kristitty. Jos kristitty on eronnut kirkosta, hän on irrottautunut myös siitä yhteisöstä joka kristillisin menoin saattaa jäsenensä hautaan.
Veteraanihautaustakaan ei anneta jokaiselle, joka on kiinnostut sodasta.
Jos vainaja on ollut muslimi, juutalainen, hindu, jehovantodistaja tai ateisti, onko oikeutta siunata häntä kristillisin menoin vain koska omaiset niin toivovat. Poikkeaako tilanne kirkkoon kuulumattoman kohdalla oleellisesti edellä mainitusta. Kirkkoon kuulumaton on virallisesti uskonnoton.
Meillä Suomessa vallitsee uskonnon vapaus. Ero kirkosta on uskonnon vapauden käyttämistä ja sen ilmaisemista. Minulla ei ole lupa tehdä sitä turhaksi sillä verukkeella, että näin meillä yleensä hautausasiat hoidetaan.
Minun mielestäni siunaamiselle olisi oltava vahvempi peruste kuin omaisten toivomus.
Eroaminen kirkosta on mielestäni riittävän vahva ilmaus siitä, haluaako henkilö arkkunsa ääressä kirkollista siunausta vai ei. Sitä on turha enää omaisilta kysyä, jos vainaja on aikanaan sen näin selvästi ilmaissut.
Vähän samalla tavalla avioliitto on ilmaus siitä, että haluaa lain suojan liitolleen. Minusta on outoa, että avosuhteen asemaa yritetään joillakin juridisilla vippaskonsteilla parannella. Jos haluaa lain turvan suhteelleen, sen virallistamiseksi on olemassa systeemi: avioliitto. Avioliiton voi solmia tuomarin tai papin edessä. Se vaatii vain tahtoa ja kaksi todistajaa.
- jos taas aviopuolisostaan eroaa, turha on exän perintöä myöhemmin kärkkyä.
Minä en ehkä ajattele kirkosta eroamista yhtä vahvaksi mielenilmaukseksi kuin jonkin toisen uskonnon jäsenyyttä. Se on ehkä ollut sitä siinä vaiheessa kun ihminen on eronnut kirkosta, esim. täytettyään 18v. Sitten ovat vuodet kuluneet, mielikin ehkä ollut vähän muuttumaan päin, mutta ratkaisevaa askelta takaisin kirkon jäseneksi ei vain ole tullut tehtyä. Asia on jäänyt roikkumaan ja sitten onkin ollut jo liian myöhäistä. Ihmisen mieli ehtii elämän aikana muuttua moneen suuntaan, mutta aina ei tule pidettyä viranomaisia ajantasalla näissä jutuissa. Pitäisi tietenkin pitää, mutta mielestäni on myös inhimillistä, että asia jää roikkumaan. Mutta totta, meneehän se vaikeaksi jos pitää vainajan aivoituksia ryhtyä jälkikäteen arvailemaan. Valitsemasi tiukka linja on selkeä ja oikeudenmukainen, joskaan ei välttämättä aina niin armollinen.
Tein vertailua tuossa viimeisessä kommentissani avioliittoon ja avioeroon.
Jos eroaa aviopuolisostaan. Se on vahva ilmaus näiden kahden välisestä suhteesta. Myöhemmin heidän välilleen saattaa syntyä jonkinlaista kaukorakkautta ja he muuttavat uudelleen yhteen. Mutta jos sitä suhdetta ei viranomaisten edessä vahvista niin se, että on joskus ollut avioliitossa henkilön kanssa ei auta silloin kun perinnöstä käydään oikeutta.
Jos henkilö on alkanut asiaa ajatella uudelleen (suhdetta kirkkoon, uskoon, Jumalaan), näiden ajatusten olisi suotavaa edes jollakin tavalla tulla ilmi sanoina ja mieluusti tekoina. Jos ei ole läheisilleen puhunut asiasta mitään, silloin on oletettava, että muutosta ei ole tapahtunut. - Näin minun kohtaamassani asiassa on käynyt. Ei ollut mitään lisäinformaatiota puoltamassa toisenlaista menettelyä.
Johannes sanoi, että hän on vakaumukseton. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä on vakaumus tai elämänkatsomus, vaikka se ei olisi kovin selkeästi artikuloitu ja tiedostettu. Vakaumus on se minuuden syvä juuri, josta koko olemisemme, tekemisemme ja yksittäiset valintamme kumpuaa. Se tulee siis ilmi periaatteissamme, käsityksissä hyvästä ja pahasta jne. Vakaumuksen ei tarvitse olla jokin vaikeasti omaksuttavissa oleva oppirakennelma. Viisautta on olla katsomuksestaan edes jossakin määrin tietoinen.
Lainaan usein Antti Alhonsaarta, kun hän vakaumuksesta kirjoittaessaan sanoo: Kysymysmerkki kyllin syvään, sitoudu harvaan, mutta hyvään.
Ymmärrän kantasi mutta haluaisin tietää, mitä tekisit sellaisessa tilanteessa, missä on uskova ihminen kuollut mutta ei kuulu luterilaiseen seurakuntaan? Ihminen on joskus pikaistuksessaan eronnut kirkosta jonkun syyn takia ja silti uskoo, toimii kristillisessä järjestössä ja evankelioi ja kutsuu muita pelastukseen? Minulle läheinen ihminen on tässä tilanteessa ja joskus sukulaisena olen miettinyt näitä asioita.
Pappien ohjeistus kirkosta eronneen hautaan siunaamiseen on, että tapauskohtaisesti harkitaan.
Periaate kuitenkin on se, että jos haluaa olla kirkon toimitusten ja ehtoollisyhteyden piirissä, kirkosta ei erota. Mieltään on osoitettava mieluummin jollakin muulla tavalla.
Kyseisessä tapauksessa tärkeää olisi tietää, kuuluuko hän johonkin muuhun kirkkokuntaan.
On merkillistä muuten se, että ennen kirkko käytti hengellistä valtaa ja kirkkokuria jäseniinsä siten, että saattoi erottaa julkisyntisen ehtoollisyhteydestä. Sellainen oli raju toimenpide. Nykyään yksittäiset kristityt käyttävät 'valtaa' kirkkoon nähden eroamalla siitä itse oma-aloitteisesti. Se protesti harvoin kuulu kauas.
Ikävintä on silloin, kun ero tapahtuu jonkun yksittäisen seurakunnan työntekijän kömpelön ja taitamattoman käytöksen tähden.
tuomo: "Johannes sanoi, että hän on vakaumukseton. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä on vakaumus tai elämänkatsomus, vaikka se ei olisi kovin selkeästi artikuloitu ja tiedostettu."
Minun olisi pitänyt sanoa ettei minulla ole uskonnollista vakaumusta.
Kyllä minulla vakaumus on, se vain ei ole uskonnollinen vakaumus, olkoonkin että suurin osa siitä perustuu kristinuskon opeille, olenhan kulttuurini -- jossa kristinusko on ollut suurena, ellei suurimpana, vaikuttajana -- kasvatti.
Lähetä kommentti