Nuorena kuolleen elämän tarkoitus
Hiljaisena tiistaina (2007) meillä oli täällä kirkossa Tuomasmessu. puheen piti E.V. Siinä hän kertoi pohtineensa 10-vuotiaana kuolleen lapsen haudalla tämän lyhyeksi jääneen elämän tarkoitusta. Miten Jumalan hyvyys voi mitenkään tulla sen kautta esille?
Olen ollut taipuvainen myös ajattelemaan, että elämän tarkoitus olisi oltava jotakin maan päällä koettavaa elämän rikkautta ja syvyyttä. Ihmisen tulemista yhä enemmän todeksi itsekseen. Tässä on mielestäni edelleen jotakin hyvää, mutta toisaalta jotakin sellaista mikä häiritsee.
Häiritsevää siinä on itselleen eläminen. Elämän tarkoitus näyttäytyy siinä jonkin hyvän itselleen keräämisenä.
Hyvää kuitenkin on elämän suunta tulla paremmin alkukuvan näköiseksi. Siihen meidät varmasti on kutsuttu. Mutta miten tämä vastaa kysymykseen lapsena ja nuorena kuolleen ihmisen elämän tarkoitusta? Lapsi ei ole ehtinyt kasvaa aikuisuuteen. Hän ei ole ehtinyt kypsyä fyysisesti aikuiseksi ja vielä vähemmän henkisesti ja hengellisesti. Hänen koko elämänsä huutaa keskeneräisyyttään siitä huolimatta, että hän on koko ajan ollut ainutlaatuinen yksilö ja oma persoonansa.
Mitä voisi olla elämän tarkoitus? Sen täytyy olla jotakin omasta kilvoittelusta riippumatonta. On hyväksyttävä jokin sellainen tarkoitus, joka ei edellytä tietoista sitoutumista siihen tai mitään ponnistelua. Ihmisen elämässä voi toteutua Jumalan suunnitelma ilman, että ihminen on ehtinyt tekemään mitään oman elämänsä eteen.
Kysyn siksi hiljaa, voiko toisinaan Jumalan näkökulmasta kuolema olla ihmisen elämän tarkoitus.
Uskallan kysyä tämän kysymyksen siksi, koska Jeesuksen kohdalla tämä näyttää pitävän paikkansa. Jeesus tuli maan päälle antamaan henkensä toisten edestä. Kristityn kasvusuunta on siksi nähty aina olevan kasvua alaspäin, tulemista itsessään pienemmäksi.
Tuntuu julmalta soveltaa tällaista mallia ihmisen elämään. En haluakaan tarjota sitä minään patenttivastauksena enkä lohdutuksena kenenkään suruun. Tosiasiassa me jäämme yksittäisten surun kohtaamisten kanssa aina lopullisia vastauksia vaille.
Mutta onko mahdollista, että Jumalan näkökulmasta, jonkun ihmisen elämän tärkein tehtävä täyttyy silloin kun hän kuolee. Hänen kuolemansa saa ehkä suuren joukon ihmisiä rukoilemaan ja lähentymään Jumalaa.
Marttyyrien kohdalla voidaan varauksella sanoa ehkä samaa. Heidän kuolemansa oli ehkä merkittävin hetki heidän elämässään. Sanotaanhan, että marttyyrien veri oli siemen. Näiden ihmisten todistus uskostaan oli suunnaton kirkon kasvun kannalta.
Tällaisen päättelyn johdosta minulla on ollut taipumus ajatella halveksivasti, että 10-vuotilaan lapsen kuolema ei voi olla hintana sille, että joku toinen ihminen löytää elämänsä. Jumala ei ole siis sellainen sadisti, joka tappaa lapsen, jotta saa aikuisen ajattelemaan elämäänsä. Tämä ajattelu nousee inhimillisestä oikeudenmukaisuusajattelusta. Oikeudenmukaisuus on tärkeä hyve. Siitä kannattaa pitää kiinni. Mutta ei Jumala ole pakotettavissa meidän käsityksiimme. Jumalan näkökulma asiaan voi hyvin olla toisenlainen.
Edellisessä ajatusketjussa on ehkä sellainen näkökulmaharha, että korottaa maanpäällisen elämän ikuista tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi. Mutta eikö katoamaton elämä Jumalan luona ole parasta ihmiselle? Tämä edellyttää uskon näkökulmaa.
Jos asia esitetäänkin näin.
Liisa on avannut huvipuiston. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa, leikkimistä ja touhua; hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikkea on runsaasti ja ystävien seura on mitä parhain. Jussille sanottiin, että hänet tullaan hakemaan sinne päivällisen jälkeen. Mutta kuinka ollakaan Liisa tuli hakemaan hänet jo neljältä. Se merkitsee sitä, että makkarasoppa jää kotona syömättä. Mutta ei hätää Liisa tarjoaa perillä Jussille pizzaa, hampurilaista ja jäätelöä suklaakastikkeella, tai mitä vain Jussi haluaa. Makkarasoppa ei jää Jussia tositilanteessa harmittamaan – vaikka äitiä ehkä korventaa se, että hyvää makkarasoppaa jäi niin paljon syömättä.Entä Simon kyreneläinen? Hän oli elämässään tehnyt varmaan yhtä ja toista tärkeää, mutta eikö vain ole niin, että vasta joutuessaan kantamaan Kristuksen ristiä, hän tulee elämänsä suurimman kutsumuksen toteuttajaksi. Homma ei ole häävi ulkoisesti, mutta pelastushistorian mittakaavassa nuo askeleet Golgatalle Jeesuksen seurassa ovat arvokkaimpia ja merkittävimpiä ihmisen ottamia askeleita. (Astronautti Armstrong sanoi aikanaan kuukävelyllään, että hänen ottamansa askeleet kuussa olivat pieniä ihmiselle, mutta suuria ihmiskunnalle. Sanon, että Simon kyreneläisen askeleet olivat merkittävämpiä)
En oleta enkä yritä väittää että Simon kyreneläinen ehkä milloinkaan oivalsi tämän tehtävänsä suuruutta. Luultavasti myös me emme oman elämämme aikana saa selville sitä, mikä siinä on ollut kaikkein merkittävintä. Sillä luulen, että se, minkä me itse nostamme tärkeimmäksi asiaksi, ei sitä olekaan tuosta isommasta mittakaavasta – taivaallisesta horisontista – käsin.
Jos Simon kyreneläiselle tärkeimmät askeleet olivat kantaa tuomitun ristinpaalua teloituspaikalle huutavan väkijoukon keskellä, horjuvan ja verta vuotavan Jeesuksen jäljessä, niin ehkä meidänkin tärkein tehtävämme on ollut jotakin sellaista, mikä meistä tapahtumahetkellä tuntui samalla tavalla vastenmieliseltä.
