Runotorstai - taudinkantaja

taudinkantaja

Inho valuu sieraimista sisään
ja alan täyttyä kuin pullo -
vatsa, keuhkot, kurkku

pidätän hengitystä
ei kai tuon ihmismöykyn
kuoleminen tartu minuun.

Haavat erittävät visvaa
Ja pää harhaisia ajatuksia

kun vain äkkiä vaihdan lakanan,
niin pääsen tästä kirotusta huoneesta

Palvelija väistyy

Väliaikatietona ilmoitan, että toinen autoistamme on menossa vaihtoon. Ekologisina ihmisinä me tarvitsemme siis molemmat auton. Hyvin on auto minua palvellut. Hankin sen Merikarvialla ollessani vuonna 1997. Kilometrejä sillä on toki vielä jäljellä, mutta toisella omistajalla. Autolla on käyttöarvoa ja tunnearvoa. Rahallista arvoa sille ei enää annettu - lanttiakaan. Sellainen maailma on.

Nauroiko Jeesus?

Olen lukenut Daniel Nylundin kirjaa Nauru on vakava asia. Tosin Nylund ei julkaise niitä kirjoina. Ne on netissä ja ns. ystäväkirjeinä. Suosittelen tutustumista hänen elämäänsä ja ideaansa: Ystävyyden majatalo.

Oli mielenkiintoista huomata, että otsikon kysymykseen meillä on Suomessa kaksi vastakkaista vastausta. Kirkon palkittu pyhien asioiden popularsoija Jaakko Heinimäki laittaa kirjassaan Pyhä nauru. Kirjoituksia uskonnosta ja huumorista Jeesuksen nauramaan vatsa hytkyen. Heinimäki kirjoittaa yleensä hyvin ja hauskalla tavalla. Mutta Daniel kykenee purkamaan koko nauramisen kulttuuria syvällisemmin kuin Heinimäki. Heinimäki omalle roolilleen uskollisella tavalla haluaa kirjoittaa naurusta niin, että lukijakin saa nauraa ja hymyillä. Nylund ei yritä naurattaa, vaikka hän joitakin vitsejä kirjassaan kertookin. Aina ja kaikelle ei tarvitse nauraa. Ihmisen nauruun varsinkin liittyy piirteitä, jotka eivät naurata. Nylund paljastaa, ettei naurun takana aina ole viattomia vaikutteita. Tätä verhoa Heinimäellä ei ole tarvetta raottaa, kun itse on ottanut koomikon roolin.

Nylundin Jeesus ei naura. Vaikka kaikki muut maailmassa nauraisivatkin, Jeesus ei naura - ainakaan sitä naurua, joka on meille ihmisille tavallista: naramme jollekin, jonkun kustannuksella. Tavallisesti meidän naurussa joku jää uhriksi. Ei Jeesus tosikko ollut. Mutta mihin rooliin me tarvitsemme nauravan Jeesuksen? Tarviiko minun nauramiseni puolustuksekseen sen, että Jeesuskin nauroi. Jeesuksen nauramattomuus ei tarvitse olla toimintaohje minulle.

Yritämmekö perustella nauramisella hänen inhimillisyyttään? Nylundin kirjoitus on kokonaan lukemisen arvoinen. Lainaan yhden kohdan: "Ehkä Jeesus ei todistanut inhimillisyyttään nauramalla, vaan antautumalla naurunalaiseksi. Se paljasti hänen ihmisyydestään ja meidän ihmisyydestämme paljon enemmän."

Evankeliumeissa ei ole mainintaa Jeesuksen nauramisesta, mutta siitä on todisteita, että hänelle naurettiin. Evankeliumit tosin kirjaavat pienen osan Jeesuksen elämästä.

Mutta koko sitä naurun historian taustaa vasten, missä naurusta (laughter) tulee kohteensa silpomista (slaughter), Nylundin vastaus kysymykseen, nauroiko Jeesus, on uskottavampi.

"Jeesus tuli kolmen vuoden julkisen toimintansa aikana liian tietoiseksi tavallista arkea hallitsevasta väkivallan dynamiikasta nähdäkseen siinä mitään koomista ulottuvuutta... Hän eli liian lähellä uhriutta vaativan naurun ydintä voidakseen tai halutakseen ottaa siitä mitään komiikan tarjoamaa etäisyyttä."

Flickr

This is a test post from , a fancy photo sharing thing.

saarnatuoli: 9. sunnuntai helluntaista - totuus ja harha

saarnatuoli: 9. sunnuntai helluntaista - totuus ja harha

Maailman tunnetuin puhe - vuorisaarna - päättyy talon sortumiseen. Jeesus sijoittaa kuulijansa vertausta käyttäen kahteen ryhmään. He ovat joko järkeviä tai tyhmiä rakentajia. Järkevä rakentaa kalliolle ja tyhmä hiekalle.

Minulla oli jo hyvissä ajoin käsitys siitä mihin suuntaan tätä saarnaa kuljetan ja myös hyvin aikaa valmistamiseen. Kuitenkin tuntuu, että jäin tämän saarnan kanssa jumiin. En kyennytkään liikkumaan siinä niin kuin olisin halunnut. Nyt tämä jäi tönköksi ja karkeaksi - siis muodottomaksi, jotenkin ahtaaksi. Sisältökin jäi siksi fraasien toistamiseksi. Olen syönyt liikaa: pää ja sydän on rasvaa täynnä. Ei siellä mikään liiku. Olen pahoillani.

Olen lukenut viimeaikana pari retoriikkaa käsittelevää kirjaa. Jos Jeesuksen puhe on maailman tunnetuin puhe, onko se arvioitavissa retoriikan sääntöjen mukaan? En ole asiantuntija. Teen vain joitakin huomioita.

- Puheensa aluksi Jeesus huomioi hyvin kuulijakuntansa: Köyhiä ja nälkäisiä rääsyläisiä, kaikkensa menettäneitä - hän julistaa heitä autuaiksi. Hätkähdyttävä aloitus, jolla voittaa kuulijoiden mielenkiinto ja sympatiat puolelleen.
- Jeesuksen asia käsittelee erityisesti Jumalan lain tulkintaa. Siinä tämä lempeyden esikuva ehkä odotuksista poiketen kiristää ruuvia niin että poksahtaa. Merkittävää on, että Jeesus perustelee argumenttinsa yksin omaan valtaansa vedoten. Siinä hän poikkeaa kaikista muista puhujista. "Olette kuulleet sanotuksi ... mutta minä sanon teille"
- Jeesus ei huumorilla kosiskele kansaa puolelleen. Papit laukovat vitsejä, Jeesuksen ei tarvinnut. Hänen sanoissaan oli vetovoimaa ilmankin.
- Puheen loppu jättää kuulijat vahvan tunteen valtaan. Ihmisen ikuinen kohtalo on riippuvainen suhteesta Jeesukseen. Joko talo kestää viimeisen tuomion tsunamin tai se luhistuu maahan asti - ja ihminen sen mukana.

Olen samanaikaisesti lukenut erittäin mielenkiintoista Daniel Nylundin teosta: Nauru on vakava asia. Taidan tehdä siitä seuraavan kirjoituksen. Nylundin oivaltavia ja oppineita kirjoituksia löytyy netistä Ystävyyden majatalo

Kuvamerkintöjä

Kuvamerkintöjä

Kimmo sanoi käyttäneensä Blog This! painiketta. Mikä ihmeen "Blog This!" Mutta löysinpä minäkin sen tuolta ylhäältä. Näppärä apu. Kiitos Kimmolle. Ehkä käytte hänen sivullaan.

runotorstai - matka

Matka tuntemattomaan

Työmatka ei ole matka.
       Lähde maastasi
Kotimatka ei ole matka.
       asuinsijoiltasi ja isäsi kodista
Matka tuntemattomaan,
       siihen maahan,
jossa kartta ei tuo turvaa,
       jonka minä sinulle osoitan.
se on Matka,
       Minä teen sinusta suuren kansan.
mikä kysyy luottamusta,
       Abraham lähti.
että matkalla on tarkoitus.
       Lähdetkö sinä
           matkalle yli pyhän rajan,
              koskemattomille seuduille
                 sinne missä sandaalit riisutaan
              minne ihminen
          ei kutsumatta
       voi mennä

Tatuoitu iho - vanha sielu

Tänään palautui mieleen, että rokkikansa kokoontuu Harjavaltaan. Kaupassa oli paljon pitkätukkaista, palmikkopartaista, lävistyksin ja tatuoinnein varustettua raskaan musiikin ystäviä. Muistin itsekin nuorena haikailleeni tatuoinnin perään. Tatuointi olisi ollut jonkinlainen salainen ja syvempi määritelmä itsestäni - horoskooppia ja itämaista symboliikkaa - siis tosi syvällistä. Jokaisen tatuoinneilla on oma tarinansa, mutta mieleeni tuli myös sellainen ajatus, että nykyään tatuoinnit eivät tarvitse tarinoita taakseen. Jotkut hankkivat niitä siksi, että näyttäisi siltä kuin elämää olisi eletty paljon, syvästi, aidosti ja haavoille asti; että ei olisi tyydytty tavalliseen. Jokaisella olkoon oikeus onneensa. Haluan kuitenkin puolustaa ns. tavallisen elämän totuutta ja siinä piilevää syvyyttä.

Muistan kerran eräässä keskustelussa taiteilijan muistelleen nuoruuttaan merillä. Hän oli ensimmäistä kertaa Amsterdamissa punaisten lyhtyjen kadulla. Naiset kadun varrella näyttivät sormillaan hintaa ohikulkijoille. Kun vanhalle merikarhulle näytettiin neljää sormea, nuorelle kollille näytettiin vain kolmea. Nuori mies sanoi lähes valaistuneensa. Elämän tosiasoiden syvä reuna tuli siinä vastaan. Kun myöhemmin ajattelin tätä tarinaa, niin tajusin sen valheellisuuden. Eikö syvempi totuus ole siinä, että merimiesten puolisot elävät kolmen lapsen kanssa arkea? Mitä syvempää totuutta punaisten lyhtyjen kadulla on? Miehethän pakenivat todellisuutta sen sijaan, että olsisvat kulkeneet sitä kohti ja tunteneet vastuunsa.

Yllä oleva kuva ei ole se, mitä ajattelin tatuoinnikseni. Olen joskus piirtänyt itselleni ex libriksen. Mutta ideaa en ole toteuttanut koskaan painokuntoon, kun olen tällainen tavis. Nykyään tekisin siitä toisenlaisen.

Runotorstai - leikki

Leikitäänkö

Leikitäänkö
kuka pelkää
entten tentten
10 tikkua laudalla
viipula vaapula vot
mustaa miestä
pium paum
poliittisesti
korrektilla tavalla

Raskaat saappaat

Liirun laarun loru
äidin kaulakoru
sekä korkokengät

Hissun tissun kissu
päälle puki Lissu
pukuleikissään

Ajatuksissansa
hurmas puoli kansaa
sekä uljaan prinssin

Odotukset suuret,
täyttyy – niinkö luulet?
kysyn mielessäni

Liihus laahus laappaat
liian raskaat saappaat
onko jollakin?


Ratsastamassa

Kopoti kopoti
kopoti koo
Ratsu laukkaa
eikös joo
Eilen sait
sä ratsastaa
Tänään teet
sen uudestaan


Leiki mun kanssa

Isä leiki mun kanssa kamelia.
Ööö. Isä ei nyt ehdi.
Isä tuu kattomaan!
Hei. Isä miettiin tällaista
Tärkeää runoa.
Aikuisten juttuja.

Leikitäänkö

Leikitääkö
pyrokraattii vai pyromaanii?
Mitä ne o?
Luetaa puhelinluetteloo
tai poltetaa se.
Sitä jälkimmäist.
Skraap - ’Roih ja leuh’
leikitää nyt sitä edellist.
Joo.
Osaaksää lukee?
En.
Emmääkää.
Ei se mitää.

Pyhyyden teema jatkuu

Jäi mainitsematta, että kävimme viikonlopulla myös Laitilassa. Kävin lunastamassa lahjakortillani kirjat. Valitseminen oli yllättävän vaikeaa. Johannes Ojansuun kirja Pyhyys, johon tulen vielä palaamaan, hahmotteli ns. induktiivista teologiaa. Muistin, että eräs suomessakin tunnettu teologi ja uskontopsykologi on puhunut asiasta. Owe Wikström kirjassaan Salattu ihminen. Se kiinnosti minua jo silloin kun tutustuin siihen. Ojansuu selostaa tällaisen projektin taustalla olevaa filosofiaa paremmin kuin Wikström - tehden tosin itselleni liian suuria uhrauksia perinteisen teologian suhteen. Siksi haluan verrata hänen näkemystään teologin näkökulmaan. Minkälaisia ratkaisuja Wikström tekee. En tiedä selviääkö kirjasta Pyhän salaisuus yhtään paremmin.

Toinen kirja on jesuiittaisä Gerhard W. Hughes. Katolisen puolen sedät ovat kiinni itse asiassa. Harvoin jaarittelevat niitä näitä.

Johannes Ojansuun kirja on innoittanut minua. En ole sitä ihan saanut päätökseen, kun välipalaksi lukaisin Jean-Dominique Baubyn omasta elämästään kertovan pikkukirjasen.

Kun tuohon pieneen kirjaan tarttuu, sen haluaa lukea kerralla läpi. Kirja on Jean Dominique Bauby, Perhonen lasikuvussa. Siinä kuuluisan naistenlehden (Elle) päätoimittaja halvaantuu niin, että lihaksista vain vasen silmäluomi toimii. Järki pelaa, mutta ruumis ei. Sivumainintana sanottakoon, että Elle-lehteä lukee erikielisinä versioina kuukausittain n. 20 miljoonaa ihmistä.

Lehden päätoimittaja oli elänyt melkoista seurapiirielämää, mutta yllättäen kesken automatkan elämä pysähtyi, se koteloitiin. Koomasta herättyään Bauby kuvaa olemassaoloaan kuin sullottuna liian ahtaaseen sukelluspukuun. Hän on lukittu itseensä sisälle (locked-in syndrome). Ajatus toimii, kuulo toimii jotenkin, näkö toimii ja vasen silmäluomi. Erään puheterapeutin avustamana, hän oppi vaivalloisesti kommunikoimaan silmäänsä räpäyttelemällä. Hänelle lueteltiin aakkosten kirjaimia tietyssä tarkassa järjestyksessä. Niistä hän valitsi yhden ja sitten taas seuraavan, kunnes sai sanan, lauseen ja lopulta myös sai valmiiksi itse räpyttelemänsä kirjan.

Tuo pieni kirja oli huikea sukellus hänen maailmaansa. Huumorintajuaan hän ei menettänyt. Kirja keskittyy kaikkein olennaisimpaan. Se on tiivis ja samalla valloittava. Miten suhteet toisiin ihmisiin muuttuivat, varsinkin kahteen lapseen. Miten muuttui kehokuva ja koko identiteetti, kun joutui luopumaan yhdellä kertaa oikeastaan kaikesta. Ei vain terveydestään, vaan kommunikaatiosta toisten kanssa, sekä ruumiinhallinnastaan täydellisesti jopa ihmismäisen ulkomuodonkin. Sairaus oli vääntänyt häntä epämuodostuneeksi kauhistavaksi möykyksi. Mitä jää jäljelle? Muistot, mielikuvitus ja silmänliikkeet.

Kirjassa hän kuvasi itseään milloin kiven alle juuttuneeksi erakkoravuksi, veltoksi saranoilta irronneeksi väänteleväksi ruumiiksi, meduusaksi, variksenpelättimeksi tai hän on kuin siipirikko mykkä papukaija. Mutta vihannes hän ei suostunut olemaan.

Kirja on eräänlaisen taistelun monumentti. Se on viesti yksinäisyydestä ja ehkä selviytymiskeino siinä. Mutta luulen, että hän kirjoitti ennen kaikkea kahdelle lapselleen, jotka joutuivat näkemään isän elämän viimeiset vaiheet. Sen kauhistavan mykän kuoren alla, joka välillä epämääräisesti korahteli, sykki isän sydän. Hitaasti syntyneen kirjan avulla isä sai tuotua lapsilleen niiden ulkoisesti järkyttävien kohtaamisten tilalle hieman inhimillisyyttä.