5.6.06

Rockuskovaisuus

Olen pauhannut lorditurhautumistani jo aika paljon, mutta ajateltuani asiaa niin tulin siihen tulokseen, että Lordi teki yhden ihan hyvän palvelun kristityille. He puhuvat rockuskovaisuudesta. Siitähän siinä joissakin tapauksissa on kysymys. Tämä ei koske kaikkia musiikin ystäviä eikä kaikkia rockinkaan ystäviä. Joissakin tapauksissa Rock on ottanut sen paikan mikä kuuluu Jumalalle. Elämässä kaikki pyhitetään tämän yhden keskuksen mukaan. Vaatetus ja symbolit ja elekieli palvelevat tätä elämäntapaa. Heillä on omat pappinsa ja temppelinsä ja palvontamenonsa, jossa kokevat yhteyttä ja ilmaisevat rockuskovaisuuttaan (fafnittavat idolejaan).

Heidän joukossaan on myös omat fundamentalistinsa, opinrakentajansa ja hihhulinsa. Rockhihhulit ovat niitä, jotka uskontonsa nimissä pukeutuvat erikoisesti ja tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta hölmösti.

Jeesukseen uskovia on nimitelty ihan riittävästi. Nyt kun tulee rockuskovaisia ja rockfundamentalisteja, lordihallelujisteja ja muita rockhihhuleita tavalliset uskovaiset menevät erikoisuudessaan siinä sivussa.

Urheilu-uskovaisuus on luonteeltaan samanlaista - muutettavat vain muuntaen. Kun Vihreä liitto on puolueohjelmassaan ajamassa kirkkoa ja valtiota etäämmälle toisistaan ehkä he haluavat virallistaa suhteensa kahteen edellämainittuun urheiluuskontoon ja rockuskontoon. Eräällä Roosalla olisi katu-uskottavuus hankittuna jälkimmäiseen.

Mutta nyt jeesustelut ja lordistelut saa riittää.

12 kommenttia:

HeidiR kirjoitti...

Eikös itse uskontokin usein ole ottanut sen paikan, mikä kuuluu Jumalalle?

Tuomo Lindgren kirjoitti...

Olet oikeassa.

George Blocker kirjoitti...

Hyvä teksti. Luin eräässä Lordi-keskusteluryhmässä ultrafaneista. Lordi-fani kuvaili näitä ultrafaneja, että heillä ei ole omaa tahtoa, vaan heidän tahtonsa on heidän idolinsa tahto. Tällä hän halusi perustella, miksi näiden ultrafanien ylläpitämä nettisivu on oikeastaan Lordin nettisivu, vaikka Lordin jäsenet eivät sitä pidäkään yllä. Onko tässä uskonnollisen lahkon merkkejä?

Tuomo Lindgren kirjoitti...

Vaikea sanoa, kun en tunne asiaa sen paremmin. Monethan heittävät huulta, mutta joskus juttu alkaa elää omaa elämäänsä eikä se nauratakaan enää ketään.

Joka tapauksessa kaikenlainen fanittaminen tuntuu minusta köyhältä elämänasenteelta.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, sinä olet uusi tuttavuus. Mielenkiintoiselta vaikuttaa tämä blogisi, taidankin kurkkia jatkossa myös tänne.

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Hyvä kommentti hahmolta!

Pidän uskontoa, uskontoja vain apuvälineenä. Joku saattaa pärjätä ilmankin.

Ja kyllä - ihminen on homo religiosus (vai miten se kirjoitetaan?) - jollakin toivo on kiinni Jumalassa ja rakkaudessa ja jonkin kulmakivi on rock'n'roll.

Elämä kulmakivet punnitsee.

Dogmeista olen ajatellut, että ne on määritetty jotta ihminen muistaisi tärkeitä asioita. Kun ihmisellä on sydänyhteys totuuteen, hän ei mitään dogmeja tarvitse. Totuus nimittäin tekee vapaaksi.

-gs

Tuomo Lindgren kirjoitti...

unenvarjo: kiitos ja tervetuloa.

gnothi seauton: Sulla on hyvä nimimerkki. Vaikka usko on syvimmältään aina henkilökohtainen, pidän tärkeänä, että yliyksilöllinen tai yhteisöllinen ulottuvuus löytyy elämässä. Vaikka viestisi oli lyhyt olen kuitenkin aistivinani, että ajattelen vähän eri tavalla.

Rikkaissa länsimaissa meillä näyttää olevan vahva taipumus maksimoida yksilöllisyyttämme. Se tapahtuu toisinaan halveksimalla uskontoja, kirkkoa. Sellainen on mielestäni tarpeetonta. En väitä että sinä halveksisit. Mutta sellainen asenne on yleinen.

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

tuomo;

kyllä, individualismi on yleistä. Näen siinä sekä mahdollisuuksia että haasteita.

Hyvänä puolena pidän sitä, että ihmisen ei tarvitse toimia laumaeläimenä, määkiä toisten mukana. Positiivinen individualismi on mm. sitä, että ihminen ottaa vastuun omasta elämästään ja ylläpitää yhteyttä todelliseen itseensä.

Negatiivinen individualismi on puolestaan sitä, että ihminen on itsekäs, itsekeskeinen. Terve itsetuntemus on eri asia kuin itsekeskeisyys. Terveeseen itsetuntemukseen liittyy aimo annos nöyryyttä kun taas itsekeskeisyys on hengen ylpeyttä.

Uskonnoista - tarkoitukseni ei ole niitä väheksyä. "Hedelmistään puu tunnetaan" - tämän perusteella voi joitakin arvioita uskonnoista sanoa. Samalla on tosin todettava, että uskonnon nimissä tehty huono tai hyväkään teko ei vielä oikeuta tekemään lopullista johtopäätöstä uskonnon statuksesta.

Pidän uskontoa käsitteellisenä rakennelmana, joka a) viittaa pyhään, sekä b) tarjoaa "metodin" olla yhteydessä pyhään. Hyvä, toimiva ja totuudellinen uskonto täyttää tämän tehtävän hyvin - sen sijaan huono uskonto eristää ihmistä Totuudesta.

Kuinka tarpeen uskonto on? Mestari itse sanoi, että Totuus tekee ihmisen vapaaksi. Katson tämän merkitsevän mm. sitä, että kun ihmisellä on elävä yhteys Jumalaan, hänen sydän ja mieli uudistuu. Tällöin rakkaudellinen ajattelu, puhe ja toiminta ovat yhtä luonnollisia kuin hengitys. Tällainen ihminen ei tarvitse uskontoa. Tällainen ihminen voi Paavalin tavoin lausua; "enää en elä minä, vaan Kristus minussa".

-gs

Tuomo Lindgren kirjoitti...

Uskonyheisön ihminen kuitenkin tarvitsee - ainakin kristinuskossa. Vähintääkin sakramenttien tähden.

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Niin - ei ihmisen ole hyvä yksin olla, sanotaan.

On luonnollista, että samansuuntaisesti ajattelevat, samanlaiseen arvoperustaan ankkuroituvat muodostavat erilaisia yhteisöjä.

Lähimmäisenrakkauteen sitoutuvat toimivat vuorovaikutuksessa toisten kanssa eivätkä he katso kuka ansaitsee rakkauden ja kuka ei. Aurinko paistaa niin pahoille kuin hyvillekin - olkoon sellaista myös rakkauden loiste.

-gs

Tuomo Lindgren kirjoitti...

Kristinuskossa pyhien yhteys nähdään voimakkaampana asiana kuin vain samanmielisten kokoontumisena yhteen. Jumalan Pyhä Henki muodostaa ja kokoaa kirkon.

Tällainen jänkkääminen tuntuu sinusta ehkä juuri dogmeilla ampumiselta. Mutta toivon, että oma pointtini tulee kuitenkin riittävän hyvin esille.

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Ymmärrän pointtisi, enkä koe että jänkkäät eikä se ole minunkaan tarkoitus!

Dogmin olen käsittänyt niin, että se on opinkappale, jota ei kyseenalaisteta, joka otetaan ikään kuin annettuna.

Olen ajatellut, että dogmi on määritetty, jotta tiettyyn yhteisöön kuuluvat ihmiset voivat íkään kuin tunnistaa toisensa, toistensa ajattelutavan.

Olen ajatellut myös, että sisäisesti totuuteen ankkuroituvan sydämeen on kirjoitettu "oppi" tai "dogmeja" - tällainen ihminen ei tarvitse ulkoista dogminmäärittäjää.

Otetaan esille vaikkapa lähimmäisenrakkauden idea. Ulkoinen käsky "älä tapa" tai "rakasta lähimmäistä kuin itseäsi" ja sen noudattaminen osoittaa tiettyä moraalista kehitystä ja on ihan hienoa. Tietyllä kehitystasolla tarvitaan ulkoista käskyä ja ulkoista auktoriteettia (yksilö ja/tai yhteisö). On myös taso, jolla lähimmäisenrakkaus toteutuu ihmisen sisältä käsin, luonnollisesti. Uskon, että siihen tasoon jokainen ihminen on kutsuttu kasvamaan.

-gs