29.7.06

Tatuoitu iho - vanha sielu


Tänään palautui mieleen, että rokkikansa kokoontuu Harjavaltaan. Kaupassa oli paljon pitkätukkaista, palmikkopartaista, lävistyksin ja tatuoinnein varustettua raskaan musiikin ystäviä. Muistin itsekin nuorena haikailleeni tatuoinnin perään. Tatuointi olisi ollut jonkinlainen salainen ja syvempi määritelmä itsestäni - horoskooppia ja itämaista symboliikkaa - siis tosi syvällistä. Jokaisen tatuoinneilla on oma tarinansa, mutta mieleeni tuli myös sellainen ajatus, että nykyään tatuoinnit eivät tarvitse tarinoita taakseen. Jotkut hankkivat niitä siksi, että näyttäisi siltä kuin elämää olisi eletty paljon, syvästi, aidosti ja haavoille asti; että ei olisi tyydytty tavalliseen. Jokaisella olkoon oikeus onneensa. Haluan kuitenkin puolustaa ns. tavallisen elämän totuutta ja siinä piilevää syvyyttä.

Muistan kerran eräässä keskustelussa taiteilijan muistelleen nuoruuttaan merillä. Hän oli ensimmäistä kertaa Amsterdamissa punaisten lyhtyjen kadulla. Naiset kadun varrella näyttivät sormillaan hintaa ohikulkijoille. Kun vanhalle merikarhulle näytettiin neljää sormea, nuorelle kollille näytettiin vain kolmea. Nuori mies sanoi lähes valaistuneensa. Elämän tosiasoiden syvä reuna tuli siinä vastaan. Kun myöhemmin ajattelin tätä tarinaa, niin tajusin sen valheellisuuden. Eikö syvempi totuus ole siinä, että merimiesten puolisot elävät kolmen lapsen kanssa arkea? Mitä syvempää totuutta punaisten lyhtyjen kadulla on? Miehethän pakenivat todellisuutta sen sijaan, että olsisvat kulkeneet sitä kohti ja tunteneet vastuunsa.

Yllä oleva kuva ei ole se, mitä ajattelin tatuoinnikseni. Olen joskus piirtänyt itselleni ex libriksen. Mutta ideaa en ole toteuttanut koskaan painokuntoon, kun olen tällainen tavis. Nykyään tekisin siitä toisenlaisen.

Runotorstai - leikki

Leikitäänkö

Leikitäänkö
kuka pelkää
entten tentten
10 tikkua laudalla
viipula vaapula vot
mustaa miestä
pium paum
poliittisesti
korrektilla tavalla

Raskaat saappaat

Liirun laarun loru
äidin kaulakoru
sekä korkokengät

Hissun tissun kissu
päälle puki Lissu
pukuleikissään

Ajatuksissansa
hurmas puoli kansaa
sekä uljaan prinssin

Odotukset suuret,
täyttyy – niinkö luulet?
kysyn mielessäni

Liihus laahus laappaat
liian raskaat saappaat
onko jollakin?


Ratsastamassa

Kopoti kopoti
kopoti koo
Ratsu laukkaa
eikös joo
Eilen sait
sä ratsastaa
Tänään teet
sen uudestaan


Leiki mun kanssa

Isä leiki mun kanssa kamelia.
Ööö. Isä ei nyt ehdi.
Isä tuu kattomaan!
Hei. Isä miettiin tällaista
Tärkeää runoa.
Aikuisten juttuja.

Leikitäänkö

Leikitääkö
pyrokraattii vai pyromaanii?
Mitä ne o?
Luetaa puhelinluetteloo
tai poltetaa se.
Sitä jälkimmäist.
Skraap - ’Roih ja leuh’
leikitää nyt sitä edellist.
Joo.
Osaaksää lukee?
En.
Emmääkää.
Ei se mitää.

24.7.06

Pyhyyden teema jatkuu


Jäi mainitsematta, että kävimme viikonlopulla myös Laitilassa. Kävin lunastamassa lahjakortillani kirjat. Valitseminen oli yllättävän vaikeaa. Johannes Ojansuun kirja Pyhyys, johon tulen vielä palaamaan, hahmotteli ns. induktiivista teologiaa. Muistin, että eräs suomessakin tunnettu teologi ja uskontopsykologi on puhunut asiasta. Owe Wikström kirjassaan Salattu ihminen. Se kiinnosti minua jo silloin kun tutustuin siihen. Ojansuu selostaa tällaisen projektin taustalla olevaa filosofiaa paremmin kuin Wikström - tehden tosin itselleni liian suuria uhrauksia perinteisen teologian suhteen. Siksi haluan verrata hänen näkemystään teologin näkökulmaan. Minkälaisia ratkaisuja Wikström tekee. En tiedä selviääkö kirjasta Pyhän salaisuus yhtään paremmin.

Toinen kirja on jesuiittaisä Gerhard W. Hughes. Katolisen puolen sedät ovat kiinni itse asiassa. Harvoin jaarittelevat niitä näitä.

Johannes Ojansuun kirja on innoittanut minua. En ole sitä ihan saanut päätökseen, kun välipalaksi lukaisin Jean-Dominique Baubyn omasta elämästään kertovan pikkukirjasen.

Kun tuohon pieneen kirjaan tarttuu, sen haluaa lukea kerralla läpi. Kirja on Jean Dominique Bauby, Perhonen lasikuvussa. Siinä kuuluisan naistenlehden (Elle) päätoimittaja halvaantuu niin, että lihaksista vain vasen silmäluomi toimii. Järki pelaa, mutta ruumis ei. Sivumainintana sanottakoon, että Elle-lehteä lukee erikielisinä versioina kuukausittain n. 20 miljoonaa ihmistä.

Lehden päätoimittaja oli elänyt melkoista seurapiirielämää, mutta yllättäen kesken automatkan elämä pysähtyi, se koteloitiin. Koomasta herättyään Bauby kuvaa olemassaoloaan kuin sullottuna liian ahtaaseen sukelluspukuun. Hän on lukittu itseensä sisälle (locked-in syndrome). Ajatus toimii, kuulo toimii jotenkin, näkö toimii ja vasen silmäluomi. Erään puheterapeutin avustamana, hän oppi vaivalloisesti kommunikoimaan silmäänsä räpäyttelemällä. Hänelle lueteltiin aakkosten kirjaimia tietyssä tarkassa järjestyksessä. Niistä hän valitsi yhden ja sitten taas seuraavan, kunnes sai sanan, lauseen ja lopulta myös sai valmiiksi itse räpyttelemänsä kirjan.

Tuo pieni kirja oli huikea sukellus hänen maailmaansa. Huumorintajuaan hän ei menettänyt. Kirja keskittyy kaikkein olennaisimpaan. Se on tiivis ja samalla valloittava. Miten suhteet toisiin ihmisiin muuttuivat, varsinkin kahteen lapseen. Miten muuttui kehokuva ja koko identiteetti, kun joutui luopumaan yhdellä kertaa oikeastaan kaikesta. Ei vain terveydestään, vaan kommunikaatiosta toisten kanssa, sekä ruumiinhallinnastaan täydellisesti jopa ihmismäisen ulkomuodonkin. Sairaus oli vääntänyt häntä epämuodostuneeksi kauhistavaksi möykyksi. Mitä jää jäljelle? Muistot, mielikuvitus ja silmänliikkeet.

Kirjassa hän kuvasi itseään milloin kiven alle juuttuneeksi erakkoravuksi, veltoksi saranoilta irronneeksi väänteleväksi ruumiiksi, meduusaksi, variksenpelättimeksi tai hän on kuin siipirikko mykkä papukaija. Mutta vihannes hän ei suostunut olemaan.

Kirja on eräänlaisen taistelun monumentti. Se on viesti yksinäisyydestä ja ehkä selviytymiskeino siinä. Mutta luulen, että hän kirjoitti ennen kaikkea kahdelle lapselleen, jotka joutuivat näkemään isän elämän viimeiset vaiheet. Sen kauhistavan mykän kuoren alla, joka välillä epämääräisesti korahteli, sykki isän sydän. Hitaasti syntyneen kirjan avulla isä sai tuotua lapsilleen niiden ulkoisesti järkyttävien kohtaamisten tilalle hieman inhimillisyyttä.

Vain muutaman huijarin tähden


Eilen olimme Porissa kesäteatterissa katsomassa tv:stä tuttua komediaa Vain muutaman huijarin tähden. Siellä tapasimme seurakunnan uuden kirkkoherran Matias Pohdon ja mopoilevan hieman maistissa olevan kanttori Piiparisen, Kuusniemen itsevaltiaan Urmas Hakkaraisen, joka ajaa hämärin keinoin unelmansa Urmaanlinnan rakentamista sekä koko joukon muita hahmoja kuten Valma Ala-Viehko pappilan sisäkkö.

Kukin koittaa elää onneaan todeksi, kukin kaipaa vähän rakkautta, vähän hyväksyntää. Mutta pienessä kyläyhteisössä roolijaot kärjistyvät ja konfliktit. Luulen, että tällainen näytelmä on juuri sitä, mitä kesäteatterilta odotetaan. Kohtalaisen selvärajaisia ihmistyyppejä, hallittuja juonenkäänteitä ja elämänkohtaloita, hauskoja tilanteita, rakkauden ja oikeuden voittamista. Erityistä plussaa on se, että näytelmä vie katsojaa kokoajan eteenpäin.

Muutama heitto jäi myös mieleen. Hautausurakoitsija kukkakauppias Varma Kylmälehto sanoi kuolemaa (exitus) exodukseksi. Ja kulttuurisihteeri Suvi arvuutteli kirkkoherralta, miksiköhän tuollainen nuori kloppi oli tänne valittu. Siksi että seurakunta ei saisi paimenta vaan lampaan.

20.7.06

Runotorstai - kohtaaminen

Rakkauden silkkitie

Kuin silkkitoukan kehräämä
hento säie syntyy
katseiden kohdatessa

ja yhä uudestaan
katseet punovat rihmaa
sitoakseen toisensa
rakkauden silkkitiellä

18.7.06

Sillä aikaa kun anoppi lypsi lehmää



Anopin ystäväperheellä on maatilamatkailua, jossa lapset voivat tutustua eläimiin. Lehmä piti tietysti lypsää silloinkin, kun heillä oli menoa. Se on anopille tuttua hommaa. Siinä sivussa me pääsimme tutustumaan kotieläinpihan moniin ihmeellisyyksiin. Nöpöllä oli ihmettelemistä... ja hauskaa. Kaikki pihan eläimet eivät toki olleet puusta. Nöpö sai silittää ainakin: lehmää ja sen vasikkaa, vuohta, ponia, heppaa, lammasta. Sitten nähtiin vielä ankkoja, riikinkukko, kukko ja kanoja, pupu ja koiria sekä joitakin erikoisia lintuja.

17.7.06

Rajalla


Koti-isäilyn lomassa olen koittanut lukeakin jotakin. Martin Nicolin kirja 'Saarnan taito' tuli kahlattua läpi. Odotuksetkin olivat korkealla ja kyllä henki liiteli jonninoloisesti sitä lukiessa. Hän kirjoitti dramaturgisesta saarnataidosta. Saarnasta taiteena. Vertaus taiteeseen oli itselleni uutta, mutta kirjan anti tästä uudesta näkökulmasta huolimatta jäi vähän ilmaan leijumaan. Mitä erityistä uutta Nicol toi puhujalle evästä, jota ei esim. Juhana Torkin kirjasta saisi. Nicol painotti erityisesti puhe-esitystä on the stage. Jos näyttelijät esiintymislavalla lukisivat vuorosanat paperista... niin hoh hoijaa.

Hän kirjoitti myös puheeseen kuuluvasta jännityksestä (ei jännittämisestä). Elämän perusjännitykset eivät laukea, ne jäävät voimaan. Siinä oli syvin opetus itselleni. Jeesuksen marssittaminen areenalle ei ole jokin helppo ratkaisu elämän mysteereihin.

Enemmän kutkutusta olen saanut Johannes Ojansuun kirjasta Pyhyys. Vajaan kolmanneksen olen siitä lukenut. Mutta hän tuntuu jatkavan siitä elämän perusjännityksestä, joka alati jää voimaan. Ojansuun tekstiä luen teologina. Miten hän selviää trapetsilla taiteilemisesta? Raja on keskeinen käsite hänen teoksessaan. Raja erottaa ja yhdistää. Tiedon, järjen, ymmärryksen, kielen, kokemisen raja on ehdoton. Rajaa ei voi ylittää. Mutta rajan olemassaolo tuo aavistuksen rajan takaisesta. Paikka paikoin Johannes marssittaa paljon filosofeja näyttämölle. Kiitän kuitenkin häntä siitä, että hän on pitänyt mielessä laajan yleisön kirjaansa varten. Jo tähän asti lukemassani on paljon työstettävää. Hän kirjoittaa kiinnostavista asioista kiinnostavalla tavalla. Oikeaoppisuudesta, totuudesta ja varmuudesta, elämänhallinnasta. Suositeltavaa luettavaa.

Odotan mielenkiinnolla minkälainen paini käydään kristinuskon keskeisimmän henkilön Jeesuksen kanssa.

13.7.06

runotorstai - rumuus II

Musta sielu

Ei muuta rumaa
kuin musta sielu
vailla kaipausta

vihaan kypsynyt sydän:
tunnoton, kadotettu

ja kädet jotka
eivät osaa leikkiä

runotorstai - rumuus

Rumuus

Ruma
Rumempi
Kaunis




Tämä oli ensimmäinen hätiköity päätelmäni aiheesta. Pidätän itselläni oikeuden palata vielä samaan teemaan.

12.7.06

Anna elämän tulla


Kävimme koko perhe eilen Köyliössä Tuiskulan kesäteatterissa katsomassa näytelmän Anna elämän tulla. Mielestäni on aika hämmästyttävää, että vielä viimeisellä viikolla he keräävät täysiä katsomoja (500-600). Näytelmä on paikallishistoriaa ja sijoittuu sota-aikaan. Evakot tulevat Räisälästä, mutta myös venäläisiä sotavankeja.

Tuiskulan kesäteatteri

Kesäteatterien näytelmät ovat usein hauskoja. Tässäkin hauskuutta riitti ja sitä vanhan ajan elämänmenon luonnikkuutta. Vankien läsnäolo näytelmässä toi siihen kuitenkin aavistuksen toisenlaista todellisuutta.

Näytelmä oli yliladattu isänmaallisilla lauluilla. Minusta esitteessäkin mukana näkyvät Jari Levyn sävellykset Eero Ainesmaan sanoituksin olisivat riittäneet Finlandian lisäksi. Rintamanäkymien mahduttaminen näytelmään mukaan oli muutenkin turhaa. Vähemmällä olisi kai selvitty. Ehkä se oli tarpeen sodan tunnun tuomiseksi katsojan tietoisuuteen. Tiedä häntä.

Muistiini palautui joka tapauksessa isoisäni. Kertoman mukaan hän järkyttyi talvisodassa niin pahasti, että hänstä ei ollut jatkosotaan menijäksi, vaan hän oli sotapoliisina ilmeisesti täällä Satakunnassa. Hän oli niitä näytelmässäkin mainittuja inhimillisiä sotapoliiseja, jotka antoivat nälkäiselle vangille leipää.

Ylläoleva kuva on otettu käsiesitteestä. Oikealla oleva nainen on perhetuttumme. Hänen miehensä taas on ollut äänisuunnittellijana näytelmässä ja hoitanut äänentoiston (meidän vt. nuorisotyönohjaajamme). Laitan kuvan tähän keneltäkään lupaa kysymättä, mutta kun tuo lehtinen jaettiin ilmaiseksi, niin ehkäpä tämä sallitaan.

10.7.06

muutos

muutos

vaikka huoneessa ei kasvaisi
ainutkaan pelargonia,
mullan tuoksu
voittaa iän karttuessa
kaikki parfyymit ja tuoksuvoiteet.

Se on painovoima, jota
elämä kuljettaa
suonissa vähän kerrallaan
- mullan tuoksuinen

toinen lomaperiodi

Rippileirin konfirmaation jälkeen jäin kotimieheksi.

Sunnuntain konfirmaatiosaarna oli sikäli vaikea, että olen kolme vuotta aikaisemmin saarnannut samasta tekstistä ja laittanut siihen pitkälti niitä asioita, joita tekstistä nousee. sataa kuumia kiviä

Samaa idea en halunnut lämmittää toistamiseen, oli löydettävä Jeesuksen sanat tuoreena uudestaan. Evankeliumin työstäminen konfirmaatiosaarnaksi oli tällä kertaa vähän vaikea. Aina ei saman tekstin kanssa ei tule ongelmia. Onhan joulusaarnatkin joka vuosi samasta jouluevankeliumista.

Pyhäpäivän teksti on Jeesuksen vakavaa kääntymyskehotusta. Konfirmaatiojumalanpalveluksissa kuulijat eivät ole tottuneita sanankuulijoita. Saarna saiksi siksi olla otteeltaan kohtalaisen kevyt ja humoristinen mutta kuitenkin syvälle käyvä. Hauskaksi saarnaa en saanut, mutta toivon että se olisi edes kohtalaisen helposti seurattava.

oman elämänsä roisto

Kaikki netissä näkyvät saarnani löytyvät osoitteesta:
saarnasivu
Laajemman valikoiman saarnaajia saa osoitteesta:
messu.net

6.7.06

väliin jäänyt

Viime viikon runotorstain aihe on helppoudessaan vaativa. Mitä voi sanoa aamusta, sellaista, mitä ei ole sanottu jo tuhat kertaa. Miten voi välttää latteudet ja kuluneet kielikuvat. Päätän kuitenkin yrittää, vaikka epäilenkin. Laitan tämän jälkikäteen, kun olen tullut juuri rippileiriltä.

AAMU

Aamukasteen pisara
täynnä räjähdysherkkää
iloa