Tänään palautui mieleen, että rokkikansa kokoontuu Harjavaltaan. Kaupassa oli paljon pitkätukkaista, palmikkopartaista, lävistyksin ja tatuoinnein varustettua raskaan musiikin ystäviä. Muistin itsekin nuorena haikailleeni tatuoinnin perään. Tatuointi olisi ollut jonkinlainen salainen ja syvempi määritelmä itsestäni - horoskooppia ja itämaista symboliikkaa - siis tosi syvällistä. Jokaisen tatuoinneilla on oma tarinansa, mutta mieleeni tuli myös sellainen ajatus, että nykyään tatuoinnit eivät tarvitse tarinoita taakseen. Jotkut hankkivat niitä siksi, että näyttäisi siltä kuin elämää olisi eletty paljon, syvästi, aidosti ja haavoille asti; että ei olisi tyydytty tavalliseen. Jokaisella olkoon oikeus onneensa. Haluan kuitenkin puolustaa ns. tavallisen elämän totuutta ja siinä piilevää syvyyttä.
Muistan kerran eräässä keskustelussa taiteilijan muistelleen nuoruuttaan merillä. Hän oli ensimmäistä kertaa Amsterdamissa punaisten lyhtyjen kadulla. Naiset kadun varrella näyttivät sormillaan hintaa ohikulkijoille. Kun vanhalle merikarhulle näytettiin neljää sormea, nuorelle kollille näytettiin vain kolmea. Nuori mies sanoi lähes valaistuneensa. Elämän tosiasoiden syvä reuna tuli siinä vastaan. Kun myöhemmin ajattelin tätä tarinaa, niin tajusin sen valheellisuuden. Eikö syvempi totuus ole siinä, että merimiesten puolisot elävät kolmen lapsen kanssa arkea? Mitä syvempää totuutta punaisten lyhtyjen kadulla on? Miehethän pakenivat todellisuutta sen sijaan, että olsisvat kulkeneet sitä kohti ja tunteneet vastuunsa.
Yllä oleva kuva ei ole se, mitä ajattelin tatuoinnikseni. Olen joskus piirtänyt itselleni ex libriksen. Mutta ideaa en ole toteuttanut koskaan painokuntoon, kun olen tällainen tavis. Nykyään tekisin siitä toisenlaisen.
