nina honkasen uskonasioita

Yhteishyvässä 4/2006 Nina Honkanen kirjoitti kolumnissaan 'uskon asioita' juuri sillä tavalla kirkosta kuin toimittajat Suomessa siitä yleensä kirjoittavat: väheksyen. Aiheen uskontoa koskevaan kirjoitukseen oli antanut vierailu Chartresin huikaisevan kauniissa katedraalissa sekä kristinuskoa pilkkaava kohukirja da Vinci -koodi.

On outoa, että se hyvyyden ja kauneuden kokemus, mitä hän kirkossa koki, ei antanut aihetta sanoa ainuttakaan hyvää asiaa siitä uskonnosta, mikä tuon kauneuden oli saanut aikaan. Päin vastoin hän palautti mieleensä niitä ennakkoluuloja, joita hänen mieleensä kirkosta oli jo syvälle iskostettu: Kirkko on naisvihamielinen ja seksuaalikielteinen. Feminiinisyyden hyväksyminen olisi ongelman ratkaisu. Se hänen mukaansa toisi mukanaan aidon rakkaudellisuuden ja hengellisyyden. Jos kirkon johtajat Suomessa tämän tajuaisivat, myös kirkon jäsenkato korjaantuisi.

Myönteistä kirjoituksessa oli se, että aidolle hengellisyydelle on kaipausta ja sille haluttaisiin tilaa. Kun naispappeus toteutettiin Suomessa yli kymmenen vuotta sitten, odotukset olivat korkealla, mutta tämä Honkasen kaipaama feminiinisyys ei ole saanut "tavallisia kuolevaisia" lähentymään kirkkoon.

Jos 'kansan syvät rivit' halutaan säännöllisiksi kirkossakävijöiksi, silloin ehtoollisviini täytyisi vaihtaa kaljaan ja tuopin kokoa reilusti suurentaa. Tuskin pyhyys tällä tavoin yhtään lisääntyisi kirkon sisällä tai sen ulkopuolella, saatikka ihmisten sydämessä. Toinen yhtä mielenkiintoinen vaihtoehto on tehdä kirkosta pyhän yhdynnän keskus.

Honkanen on hyvin lukenut Dan Browninsa, kun näyttää ammentavan sieltä teologiset oivalluksensa. Seksuaalikielteiseen kirkkoon tarvitaan syvälle käyvä muutos. Sen tarjoaisi kristillisyys, joka hyväksyy "intohimon hengellisenä kokemuksena." Ehdotus on kuin suoraan da Vinci-koodin sivuilta.

Onko kirkko seksuaalisuuden tukahduttaja? Jospa kirkko onkin seksuaalisuuden puolella ja haluaa suojella sitä. Kahden ihmisen välinen rakkaus ja intohimo on pyhää, siksi se avioliiton sitein siunataan ja suojataan. Kirkko suosittelee avioliittoa, jossa vastuuntuntoinen, molempia osapuolia kunnioittava intiimi rakkaus saa kukoistaa. Mutta yhdyntä säilyköön kahden ihmisen välisenä asiana. Se ei ole julkista, sitä ei tarvitse hengellistää eikä ritualisoida, saatikka tuoda kirkon alttarille.

Jos järjestäisimme pyhää yhdyntää kirkon alttarilla, pornolehtiä ei ehkä tarvittaisi, mutta tulisiko Nina Honkanen kumppaneineen jumalanpalvelukseen, jossa ateriayhteys (ehtoollinen) korvattaisiin sukupuoliyhteydellä. Suosittelen lämpimästi Jeesuksen asettamaa ehtoollista. Jälkimmäinen vaihtoehto ei ole enää kristinuskoa.

Vanha totuus on se, että kirkon ovia ihminen alkaa aukoa vasta sitten kun hän etsii sielunsa pelastusta. Silloin tärkeää ei ole feminiinisyys tai maskuliinisuus, vaan saada aikaan sovinto Jumalan kanssa.

Ps.

Eikö ole yllättävää, että "seksuaalikielteisessä" kristinuskossa ruumiillisuus on jopa siinä määrin pyhä ja arvokas asia, että Jumala on katsonut sen tuonpuoleiseen todellisuuteen kuuluvaksi. Sitä tarkoittaa uskontunnustuksessa maininta ruumiin ylösnousemuksesta. Taivas ei ole höttöistä leijailua. Maittava ateria, äänekäs pieraisu ja ruokalepo kaiken tämän päälle kuuluvat taivaan iloiseen todellisuuteen. Aamukahvin kanssa saa onneksi lukea jotakin muuta kuin hesaria.

Tietyssä vaiheessa kun ehdotetaan suuria muutoksia kristinuskoon olisi hyvä miettiä omia käsityksiään ja kysyä, onko se mitä edustan enää kristinuskoa, vaan jotakin muuta. Meillä on uskomisen vapaus. Kaikkea, mitä uskotaan ja mihin uskotaan, ei silti tarvitse väittää kristinuskoksi. Miksei kristinuskokin saa olla sellainen kuin se on. Kaikki muutkin uskonnot yleensä hyväksytään sellaisenaan, mutta vain kristinuskon pitäisi muuttua kunkin henkilökohtaisten mieltymyksen mukaan? Eikö kristinuskossakin ole lupa rajata sen sisältöpuolta, niin kuin vanhoissa uskontunnustuksissa on tehty. Kaikki usko ei ole kristinuskoa. Tietyt opit rajautuvat kristillisen uskon ulkopuolelle. Kristinuskolla on ydinsisältö, vaikka painotuseroja on tulkinnassa. Painotuseroista huolimatta ekumeenisissa suhteissa on olemassa uskon sisältöön kuuluvia minimi, mikä määrittelee uskon kristilliseksi.

Onko tässä kenties taustalla pelko, että valtausko ei hyväksy käsityksiämme, siksi haluaisimme kuulua sen sisäpuolelle. Se tuo sittenkin meille jotakin lohtua, jota emme muualta saa.