"Jos huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istuttaisin omenapuun." Tämä kuuluisa lause on sijoitettu Lutherin suuhun vaikka hänen suustaan se tuskin on karannut. Minä en lukeudu Kekkilän multasormisiin miehiin - siitä huolimatta, että puutarhanhoito on niitä elämän suuria asioita. Puu jää istuttamatta, vaikka ymmärrän teon vertauskuvallisen voiman.
Jos olisi tiedossa, että huomenna kymppiuutisten jälkeen euroopan kokoinen meteoriitti iskeytyy maahan, mitä sinä tekisit? (oletetaan myös, että Bruce Willis ja muut öljynporaajat eivät ole pelastamassa maailmaa) Miten käyttäisit viimeisen vuorokauden? Mikä siinä vaiheessa nousee tärkeäksi?
Yhteiskunta menisi sekaisin. Mitkään palvelut eivät pelaisi, koska ketään ei kiinnostaisi ammattiin liittyvät asiat. Jos vanhainkodin vanhukselta jäisi vaipat vaihtamatta, kukaan ei piittaisi, jos joku jäisi hissiin jumiin, kukaan ei tulisi auttamaan, sillä kuollaanhan tässä kuitenkin.
Mutta oletetaan, että tilanne säilyisi jotakuinkin ennallaan ja sinulla olisi vain huominen.
Onko tärkeää silloin viimeinen ateria, niin kuin kuolemaantuomitulla. Onko tarve ripittäytyä, mihin edelliselle henkilölle myös annetaan mahdollisuus? Viimeinen savuke on myös kuolemaantuomitun toivelistalla. Töyssytätkö pääsi täyteen viinaa, koska humala on olotiloista paras. Joutuisitko paniikkiin ja huutaisit hysteerisenä?
Luulen, että siinä tilanteessa tärkeää olisi saada viettää aika läheistensä kanssa ilman ihmeellisempiä juttuja. Ehkä Raamattua - evankeliumeita lukisin. Ehkä miettisin miten voisin toimia niin, että tyttäremme ei tarvitsisi pelätä. Tärkeäksi tulee kai siis sovinto itsensä, läheistensä ja Jumalan kanssa. Mutta tiedä häntä, olisiko tunnelma jotenkin kireä. Millään kevyellä vitsillä ei laukaista tilannetta. Torsti Lehtinen on muistaakseni sanonut kuolemaa kaikkein suurimmaksi humoristiksi. Harva se olisi, joka silloin nauraa. Parasta tässä kaikessa on se, että ei ole yhtäkään amerikkalaista tuottajaa tai ohjaajaa, joka tekee tapahtumasta patriottisen action-leffan. Pitäisikö Tarja Halonen retorisesti mallikelpoisen puheen kansalaisille? Pääministerin sormimerkki olisi jokatapauksessa paikallaan. (meni jo vähän aiheen sivuun)
Monissa toimituskeskusteluissa kuulen, että tuolla meteoriitilla on nimi: syöpä. Sen edellä on kuurosateita, mutta isoin rysäys tulee kahden kuukauden tai kahden vuoden kuluttua. Näissä tapauksissa melkein poikkeuksetta on haluttu jatkaa elämää normaalilla tavalla. Kukaan ei ole pistänyt ranttaliksi. Hiljaisuudessa ja läheisten saattamana matkaa tehdään. Läheisille se ei kuitenkaan ole helppoa. Kaikkein vaikeimmat askeleet ovat ne, jotka kulkevat kuolevan vuoteelle. Miten lohdutat kuolevaa?
Elämän arvoja on hyvä toki miettiä, vaikka ei huomenna kuolisikaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Niinpä, kuinka lohdutat kuolevaa. Ja kuinka lohdutat elävää. Kuinka yleensä lohdutat ihmistä. Minä en ainakaan ole kovin hyvä yleensäkään olemaan ihmisten kanssa ja kuitenkin tiedän että jos se meteoriitti olisi tulossa, muodossa tai toisessa, niin läheiset ihmiset ovat niitä joiden kanssa tahtoisi viimeiset hetkeni viettää.
Olen miettinyt sitä, että kirkon tehtävä on tietysti kantaa erityistä huolta ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta, mutta voisiko tähän tehtävään kuulua myös sen pohtiminen kuinka ihmiset voisivat kantaa huolta toisistaan? Koska eikö Jumala kuitenkin ole aika kädetön jos jokainen vain miettii jumalasuhdettaan. Eikö maailmasuhdettakin pitäisi miettiä?
Vaikka pappi olenkin niin surevan tai kuolevan lohduttaminen on aina vaikeaa - siis varsinkin jos yrittää jotakin sanoa. Jos sanat jäävät tyhjäksi, ne enemmän raapivat kuin silittäät. Siksi on monesti parempi jäädä vain kuuntelemaan. Tuo kärsivien sydänten kohtaaminen on tämän työn vaikein ja haastavin alue. Minun arvosanani (jos sellaisia voidaan antaa) eivät ole yläpäästä.
Hyvään elämään kuuluu luonnollisesti suhde lähimmäiseen ja luomakuntaan. Alkuperäisen tehtävän mukaan ihmisen piti viljellä ja varjella maata. Ihmisen elämä ei toteudu vain rukouskammioissa.
Itse en ole polittisesti tai yhteiskunnallisesti herännyt. Minun heräämiseni on ollut hengellistä sorttia. Mutta se ei ole avautunut kovinkaan yhteiskunnalliseksi toiminnaksi leipätyötä ja isänä olemista lukuunottamatta. Maailmansuhteeni on siis vähän kuralla. Puheissani ja saarnoissani jään lähes aina ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Osittain tämä on priorisointikysymys osittain kompetenssikysymys. Ehkä aika tulee jolloin tämä profeetta osaa lukea paremmin aikaansa.
Kuralla se minunkin maailmasuhteeni on. Jotenkin olen vain kokenut Jumalasuhteeseen keskittymisen vähän sellaiseksi vastuunpakoiluksi, mutta minuahan ei välttämättä kannata lainkaan uskoa koska olen tällainen kerettiläinen muutenkin.
Yhdellä ystävälläni on kuolemanpelkoa koska hänellä on syöpää. Leikattu pari kolme kertaa. Hän pyysi minua sanomaan jotain rohkaisevaa kuolemisesta jos osaisin. Sanoin hänelle että olen ollut jo pari vuotta varma siitä että kuoleman jälkeen pääsemme johonkin ihanaan rakkaudelliseen olotilaan, ja minä toivon kovasti saavani jatkaa jotain sellaista mitä nytkin teen, eli ihmisten auttamista ja ohjaamista maailmassa jossa viihdyn. Hän sanoi pelkäävänsä kaikken eniten yksinoloa. Sanani tuntuivat häntä vähän rauhoittavan.
Kirstille
Noin yleisesti ottaen jumalasuhde ja siihen keskittyminen ei ole vastuunpakoilua. Mutta jos jumalasuhteesta ei seuraa minkäänlaista vaikutusta elämän muuhun toimintaan, niin se on vähintääkin outoa. Sillä jos kompassiin tehdään tarkistus, eikö silloin kulkijalla vähän kaikki muutu.
Silloin saattaa olla niin, että se, mitä ajateltiin jumalasuhteeksi onkin vain hengellistä harrastelua, mutta ei koske oikeasti syvintä itseä (muutos ei koskenut kompassia, vaan kartassa olevaa pientä kukkulan nyppylää).
Tämä on tietysti helppo sanoa. Jos tarkastelen omaa kompassiani, niin onko lähimmäisenrakkaus se magnetisoiva periaate, joka kompassin neulaa liikuttaa. Seuraako siitä yhteiskunnallista vastuuta jne.
Ritalle
Silloin kun tuo yhteys avautuu kuolevaan ihmiseen - nimenomaan tuon toisen ihmisen kautta (hän kysyy ja etsii kestävää perustaa), tullaan niiden elämän syvimpien kysymysten ääreen. Mikä elämässä on niin kestävää, että uskaltaa astua kuoleman rajan yli. Tähän minulla pappina ja uskovana kristittynä on tarjottavana elämää suurempi Jumalan armo ja Jumalan Pojassa tapahtunut anteeksiantamus.
Näin sanoina eteen viskattuna ne vaikuttavat ehkä aneemisilta. Mutta mitä ne kätkevätkään sisälleen. Yleensä kuoleman edessä ihminen on riisuttu omasta hyvyydestään ja erinomaisuudestaan, omista ansioistaan. Ikuisuutta vasten ne näyttäytyvät riittämättömänä. Kristinuskon suuri sanoma on siinä, että meidän ei tarvitse astua rajan yli omaan hyvyyteemme luottaen tai ylipäätään omassa varassa. Omien tekojemme synkkä vaikutushistoria, (synti joka väistämättä mukanamme seuraa) on pyyhitty Jeesuksen tähden pois. Tätä on evankeliumi ja kun se avaa ihmisen silmät, pelko poistuu.
Tämä on se syvin juttu. Jumalan rakkaus on ihmisen rakkautta suurempi. Meni saarnaamisen puolelle ... mutta minähän olen pappi.
Tuota, tahtoisin osallistua keskusteluun, itsekin uskovana. Oma kuvani maailmasta on ehkä hieman erikoinen monien mielestä. Nimittäin jos tietäisin olevani kuolemassa, olisin luullakseni levollinen. Toivon vain että saisin yleiseen hyvinvointiin liittyvät projektini loppuun ennen sitä. Mutta jos olisi tulossa meteori, kaikki muutkin olisivat kuolemassa, läheiseni olisivat kuolemassa, en tiedä miten toimisin. Luultavasti tahtoisin parhaani mukaan viettää aikaa heidän kanssaan, rukoilla heidän kanssaan ja rauhoitella heitä. Siunata heitä ottamaan Jeesus vastaan Herranaan. Vain päivä aikaa? Kai siitä olisi hieman aiemmin tiedetty? Kuoleman kanssa aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, ja niinhän se kai on elävässä elämässäkin, ei vain esimerkeissä. Vielä olisi ollut niin paljon sanottavaa, niin paljon juteltavaa, niin paljon kerrottavaa. Miksen voinut sanoa rakastavani häntä kun viimeksi tapasimme? Juuri rakkaus on se koossapitävä voima, jonka Herra meille Pyhässä Hengessään antaa. Jumalan puhtaan rakkauden kautta voimme rakastaa ihmisiä ympärillämme ja auttaa heitä antaen itsemme kokonaan. Monet ei-uskovaiset ajattelevat, mitä me siitä saamme, miksi toimimme niin, miksi kukaan haluaa uhrata itseään toisten vuoksi? Koska siitä saa niin paljon enemmän, ja eihän meillä yksinkertaisesti ole oikeutta kävellä ohi, jos joku kadulla maaten pyytää apuamme, eihän?
Olen luultavasti poikennut jo aiheesta aivan riittävästi. Nukkumaan oli tarkoitus mennä.
"Monet ei-uskovaiset ajattelevat, mitä me siitä saamme, miksi toimimme niin, miksi kukaan haluaa uhrata itseään toisten vuoksi?"
Voi olla noinkin, mutta minä olen kyllä monta kertaa hämmästynyt sitä miten auliisti täysin tavalliset, ei niin erityisen uskovaiset ihmiset auttavat toisiaan. Jotenkin minua harmittaa kun kristityt aina omivat lähimmäisen rakkautta omiin nimiinsä kun oma kokemukseni on, että lähimmäisen rakkautta on kaikkialla. Ja se vähäinen kokemus mitä minulla on seurakuntaelämästä, taas jätti vaikutelman että siellä siitä lähimmäisenrakkaudesta oli aikamoinen pula.
Tämä nyt tavallaan palasi tuohon Tuomon vastakommenttiin tietysti, että miten monella kysymys on tosiaan siitä että jokin elämää muuttava voima vaikuttaa sydämessä ja miten moni vain harrastaa hengellisyyttä. Sitä minä en tietenkään ole oikea ihminen sanomaan, jokaisen pitää tutkia omaa sydäntään. Ja sitä minäkin tietysti yritän.
Tämähän se kristittyjen suuri ongelma onkin. He yrittävät 'rakastaa lähimmäistään', mutta kuitenkin 'kiduttavat' häntä hymyillen. Rakkaus ja hyvyys ei tunnu aidolta siltä, joka sitä saa. Se on kuin jonkin 'uskovaisuusmankelin' läpi survottua tekoystävällisyyttä. Pelkässä hymyssäkin on käännyttämisen maku. Se ei siis tunnu pyyteettömältä.
Asiaa helpottaisi kaikkien kannalta, jos pipoa vaihdettaisiin väljempään ja koitettaisiin vaikka olla ihmisiä ihmisille; ei susia eikä lampaita.
Kirsti, en suinkaan ajattele että lähimmäisenrakkaus olisi vain kristityille. Itse toimin ennaltaehkäisevässä päihdetyössä ja pyrin luomaan sosiaalisia parannuksia kodittomien tilanteen helpottamiseksi jo aikana jolloin minua kutsuttiin ateistipapiksi. Pahoittelen väsyneenä tehtyä yleisystä jossa suljin jo itseni pois. Minulta silloin usein kysyttiin miksi teen sitä, vaikken saa siitä rahaa. Sain siitä enemmän, sain hymyjä. Silloin vain kulutti itsensä helposti loppuun, siihen pisteeseen asti jolloin ei enää jaksanut tehdä mitään, ei muiden eikä itsensä hyväksi. Vasta uskoon tulemiseni jälkeen olen voinut tehdä samaa ilman pelkoa loppuunpalamisesta.
Minulla ei myöskään taustaani vasten ole tarvetta käännyttää ketään. Opastan mielelläni ihmisiä Herran luo milloin he itse siitä tahtovat keskustella, pelastukseen en kuitenkaan näe tarvetta pakottaa. Ei minuakaan olisi voinut uskoon tuputtamalla johdattaa, oli ensin luovuttava ylpeydestä, uskosta siihen että selviää omilla saavutuksillaan.
Lähetä kommentti