Minulla on ystävä, joka noin kerran vuodessa käy luonamme kylässä. Jossakin vaiheessa hän etsii kirjahyllystäni tietyn kirjan ja sieltä tietyn sivun. Siinä on eräänlainen pappisihanne. Vastaako kuva myös sinun käsitystäsi siitä, minkälainen seurakunnan paimen voisi olla?
Kirjan kuvateksti kuuluu käännettynä suurinpiirtein seuraavasti: Ouzoa kahdelle. Kreikkalainen ortodoksipappi on myös seurakuntalaistensa ystävä ja naapuri, varsinkin maaseudulla. Hän voi rentoutua ja keskustella sadosta heidän kanssaan opetettuaan heidän lapsiaan koulussa tai hoidettuaan omaa pientä maapalstaansa.
13 kommenttia:
Toivepappi olisi kai juuri tuollainen. Ihminen, jonka kanssa voisi mennä juttelemaan ihan arjen keskellä.
Muuten kaipaisin sitä, että kristillyys tulisi jotenkin mukaan arjen keskelle. Ettei se olisi sitä, että ollaan sunnuntaiuskovia.
Zeniläisessä ajattelussahan se läsnäolo siinä "uskossa" on mukana lähes koko ajan. Tiskatessa, siivotessa, kävellessä. Huomioidaan tätä ihmeellistä maailmaa. On ihme, että meillä on ylipäätänsä tämä elämä ja tämä maapallo! Hiljennytään arjen keskellä huomaamaan tämä hetki. Kiittämään elämää.
Koko elämähän voi olla rukoutta kristinuskossakin? Tässä ja nyt pysähdytään ajattelemaan Jumalaa, kiittämään kaikesta mitä on ja pyytämään apua siinä, että voisi olla parempi ja rakastavampi lähimmäinen.
Pyydän anteeksi kijroitusvihreitä äskeisä kirioituksessa...
Mutta pääasia kai on, että viestini kuitenkin on ymmärrettävässä muodossa? :)
Minä kyllä ymmärsin hahmon viestin hyvin. :) Ja Tuomonkin.
Kyllä minun toivepappini olisi varmaan hieman jotain tuollaista, jos hän osaa myös keskustella syvällisiä, eikä vain pelkästään tarjoa ouzoa ja juttele sadosta. Näyttää muutenkin leppoisalta ja sydämelliseltä kaverilta. Mutta ajattelen, niin, että on rikkaus, että meitä ihmisiä on erilaisia. Pappikin tekee työtään omalla persoonallaan, ei ole hyvä, jos hän yrittää muuttua toisenlaiseksi, jos se ei hänelle sovi. Samoin seurakuntalaiset ovat erilaisia ja heillä on erilaiset tavat toteuttaa uskontoaan. Kaikkien on mahdollista löytää oma tapansa.
Vielä lisään, että tuossa hahmon jutussa oli pointtia. Hyviä ajatuksia!
Minulla on jo kauan ollut hiukan tuontapainen ajatus toivepapista että se olisi jokaisen ihmisen ulottuvilla arkenakin eikä vain pyhänä, naapuri, terapeutti, sielunhoitaja, opettaja, mentori. Sellainen joka kuuntelee eikä vain itse saarnaa.
Saarnasta puheenollen; olipa elämys lukea tuo saarnasi kukkasista, hedelmistä ja Johannes Kastajasta! Huh, siitä julmetusta possuesineestä blogissani (keittiössämme) tuleekin tästä lähtien mieleen Johannes Kastajan pää vadilla. Pientä itsetyytyväisyyttäkin tässä kun se hedelmäaihe runotorstaissa oli meikäläisen ehdottama. Kröhöm. Olen saanut olla hitusen verran mukana innoittamassa meidän omaa blogipappiamme Tuomoa.
Toiveita on monenlaisia. Kaikki papit eivät varmaankaan voi olla Ulkopuolisen kuvaamia vanhoja sieluja (tekemäsi kolmijako miellyttää tosin minua kovasti). Mutta iän ja kokemuksen mukana tuo sielun kypsyminen aitoon hengelliseen isyyteen tai äitiyteen on toki päämäärä. Henri Nouwen kirjoittaa tästä hienosti kirjassaan Tuhlaajapojan paluu.
Jokainen pappi ei voi heti olla hengellinen ohjaaja, mutta muitakin tehtäviä löytyy. Samoin ei riitä, että juttelee vain mukavia ja juo kahvia. Pitäisi kantaa mukanaan Kristuksen tuoksua (2 Kor 5:15-16)
Kiitokset Ritalle hyvästä runoaiheesta. Seuraavaan runotorstaihin en luultavasti pääse mukaan, kun olen rippileirillä torstaista torstaihin.
Asiassa on varmaan jotakin perää. Onhan meillä erilaisia kutsumuksia. Ei jokaisen kutsumus ole tulla papiksi eikä jokaisen kutsumus tulla lääkäriksi, opettajaksi, linja-auton kuljettajaksi, siivoojaksi, kauppiaaksi, yrittäjäksi, tutkijaksi...
Silti jokainen on kutsuttu kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen.
"Silti jokainen on kutsuttu kasvamaan hengelliseen aikuisuuteen."
Kuul, tuo antaa tilaa minullekin, (lähinnä) agnostikolle.
Toivepappini olisi kuvauksen kaltainen, minä toivoisin papilta suulautta ja väittelytaitoa, minä kun olen tälläinen kantaaottava papupata.
Itse asiassa minulla onkin tuollainen pappi, hän kylläkin on ensisijaisesti ystäväni ei pappi, tai en tiedä miten hän kokee asian, mutta minulle hän on ystävä jonka kanssa on kiva keskustella ja väitellä, uskoisin hänenkin ajattelevan niin.
Hei Johannes. Multa on jäänyt vastaaatta, kun pistin tauolle sähköposti-ilmoittamisen näistä viesteistä. Alkoi kerääntyä roskapostia. En ole näitä vanhempia viestiketjuja tullut tarkistaneeksi.
On varmaan hyväksi, että papit pystyvät argumentoimaan uskonsa puolesta mielekkäällä tavalla. Harvat kuitenkaan kokevat väittelytaitoa omaksi asiakseen. Suomalainen kulttuuri kun ei oikein kasvata meitä väittelijöiksi. Olemme aika laiskasti kesksusteleva kulttuurimaa.
kreikkalastunut teologi vm.84
Mun toivepappini on tavallinen ihminen, rehellisesti syntinen.
Itse asiassa pappisystäväni kanssa hyvin harvoin, oikeastaan emme koskaan, väittele uskonnosta tai uskosta, toki minä kyselen asioita joista haluan tietää lisää ja vastoinpäin hän kyselee minun ammattialastani ja parista muustakin hommasta joissa olen semipro:) Hemmetti, jollei ystäviltään voi oppia heidän erikoisalastaan niin keneltä?
Emme väittele uskonnosta koska meillä on aivan liian erilaiset käsitykset asiasta ja usko on uskon asia, joten väittely on osoittautunut molemminpuolin hedelmättömäksi.
On muuten totta, että Suomessa ei tuota keskustelu-, ja väittelytaitoa opeteta, kun taas opiskellessani Englannissa se ei varsinaisesti kuulunut opetussunnitelmaan, mutta oli luontevana osana opiskelua, siihen kannustettiin toisin kuin Suomessa.
Myöhästyneet kiitokset vielä kreikkalaistuneen teologin terveisistä ja kiitos Jonille, jonka haikuja käyn mielelläni lukemassa.
Lääkärit, juristit ja sähkömiehet taitavat olla halutumpia ystäviä hyötymismielessä kuin papit. Papeista ei ole yleensä mitään käytännön hyötyä. Jonninjoutavaa porukkaa. Työmaalla kelpaavat vain tiiliä kantamaan. Lääkärin ja juristin neuvoja kuunnellaan, koska he tietävät tästä jotakin todellista.
Lähetä kommentti